Kohti tähtiä osa 1.

Istuin rautatieaseman edustalla likaisella asfaltilla ja nojasin seinään. Oli kuuma kesäpäivä ja seurasin ohikulkevien ihmisten vilskettä. Olin aikaisin hereillä, tai no, kello oli jo 12 mutta minulle se oli saavutus. Nukuin yleensä pitkään ja väsyin helposti. Odotin kavereitani joiden oli tarkotus ilmestyä paikalle minuutilla millä hyvänsä. Auringonpaiste alkoi kuitenkin pikkuhiljaa polttamaan ihoani ja nousin ylös mennäkseni ostamaan rautatieasemalla sijaitsevasta kalliista pikkukaupasta pullollisen vettä itselleni. Noustessani ylös silmieni edestä käveli porukka tyttöjä. Tytöt nauroivat keskenään ja asettuivat seisomaan ja noijailemaan seinustalle jonka edessä seisoin. Silloin minä näin hänet ensimmäisen kerran. En edes nähnyt muita tyttöjä kuin vain hänet. Suoraan edessäni seisoi tyttö jollla oli pitkät ruskeat hiukset ja kun hän käänsi päänsä kohti rautatieaseman edessä sijaitsevaa risteystä näin hänen kasvonsa. Hänen kasvonsa olivat sirot, hänen kulmakarvansa olivat paksut ja hänen nenästään roikkui koru. En tiennyt miksi mutta tyttö oli mielestäni äärimmäisen kaunis. Jokseenkin nolona, epävarmana ja edes huomaamattani hivuttauduin pikkuhiljaa lähemmäksi häntä. Otin pieniä hitaita askelia ja sora kenkieni alla tirskui. Pian olin niin lähellä että nenäni saavutti hänen tuoksunsa. Hänen hiuksiinsa oli tarttunut vaniljaisen hoitoaineen ja kahvin tuoksu, kun taas hänen iholtaan huokui hyvän deodorantin haju. En ollut varma oliko se tarkoitettu tytöille vai pojille mutta se sopi hänelle. Siinä minä suljin silmäni. Toivoin vain hetken että pääsisin lähemmäksi häntä, että voisin koskettaa hänen kaunista sileää ihoaan. Kuulin sytyttimen äänen ja ilmaan pöllähti tupakan savua. Yleensä minua inhotti tupakan haju mutta kun näin tupakan lähestyvän tytön tummalla huulipunalla maalattuja huulia toivoin että minäkin saisin koskettaa niitä. Havahduin siihen että kaverini kävelivät kohti minua. "Henna, mitä sä siinä notkut?!" Jack huusi. Kaverini olivat pian ihan edessäni ja vieressäni seisova tyttö kavereineen joutuivat siirtymään. Jackin tullessa viereeni astuin askeleen taaksepäin ja selkäni osui vasten ruskeahiuksisen tytön olkaa. Tyttö kääntyi katsomaan minua. Läpi vihreiden pyöreiden aurinkolasiensa näin hänen pitkät ripset ja syvät silmät. "Ai sori." Hän sanoi naisellisen matalalla äänellään ja kääntyi nopeasti takaisin ystäviensä pariin. Seisoin siinä ihan nolona. Olisin halunnut sanoa jotain, olisin halunnut pyytää häneltä anteeksi, ellen jopa kysyä hänen nimeään. Kun kaverini ehdottivat että jatkaisimme matkaamme kaupan kautta Sofian luokse ymmärsin tilanteen. Minulle tuli likainen olo. Millainen ääliö himoitsee ja haistelee vierasta tyttö? En minä aikaisemmin ollut edes kokenut vetoa tyttöihin mutta tässä brunetessa oli jotain mikä huusi minua hänen luokseen. Vaikka minua hävetti niin paljon että puna varmasti erottui naamaltani, kävellessämme poispäin tyttöjoukosta minun teki vaan mieli pysähtyä ja juosta takaisin, ottaa tätä tuntematonta tyttöä kädestä kiinni ja pyytää häntä katsomaan minua. Mutta ei, minusta ei ollut siihen. Seurasin kavereitani pää pilvissä. Kävimme ostamassa kaupasta juotavaa ja vietimme sitten loppupäivän Sofialla. Päivä oli mukava mutta en muista siitä enää paljoa. Vielä illalla ryömiessäni viileän peiton alle pystyin haistamaan sen tytön tuoksun nenässäni.

Kummajaisten sirkuksesta

Viimeaikoina Aamukahvissa on ollut enemmän avautumistani kuin tarinoita. Öisin en ole ahdistukselta tai stressiltäni saanut unta joten olen tullut hiljaisempaan blogiini avaamaan pääkoppaani niin etteivät ajatukseni pyörisi enää päässäni ja pääsisin höyhensaarille. Inspiraatiotakaan ei ole ollut tarpeeks uuden tarinan aloittamiseksi taikka aikaisemmankaan jatkamiseksi. Viimeaikainen inspiraatio on kohdistunut enemmän kuvataiteen puolelle, vaatteiden tuunaamiseen taikka kaikenlaisten projektejen suunnitteluun. On kuitenkin yksi pidempi tarina jota olen kirjoittanu pari vuotta. Se on fantasiatarina tytöstä joka joutuu Kummajaisten sirkukseen. Tarinaa on koostunut jo yli 80 sivua (n.40 lehteä). En tiedä lopusta mutta jäljellä on ehkä vielä melkein puolet. Olen todella tykästynyt joihinkin hahmoistani ja koen että kyseessä on yksi harvoista tarinoistani joissa on hyvä juoni. Vaikka tarinassani on epäkohtansa ja takkuilunsa niin löytyy sieltä myös kohtia joista olen ylpeä ja koen että olen tavoittanut täydellisen kuvaelmani mielessäni läpikäydystä visiosta kyseisestä kohtauksesta. Tässä esimerkkiä:

"Chelsealla oli epätodellinen olo koska ei ollut nukkunut moneen päivään. Hetken uni ei paljoa auttanut, toi vain päänsäryn takaisin entistä voimakkaampana ja kun Chelsea alkoi virkoamaan oli Mathilden vieressä tajuttoman kuuma. Hän yritti nousta pois sängystä Mathilden yli siten ettei hän heräisi. Hiljaa hän käveli pienen keittiön lävitse, Mathilden sängynpäädyn kohdalta ovesta ulos. Ulkona oli kirkasta mutta pistävänkylmä, ehkä jopa kostea ilma. Chelsea päätti kävellä ympäriinsä tappaakseen aikaa. Hän lähti kävelemään jälleen kohti vessoja ja kun hän tiensä sinne löysi istui aidan päällä säkenöivässä valkoisuudessaan Albin. Albin oli kaunis, hän suorastaan hehkui. Kaukaa katsottuna hän näytti ihan enkeliltä. Chelsea päätti mennä pitämään seuraa Coylen kielloista huolimatta. Tällä hetkellä Coylen määräykset eivät voineet kiinnostaa häntä pätkääkään. Chelsea tunsi olevansa vapaa puhumaan Albinille, kunhan se ei itse Albinia häiritsisi. Chelsea lähestyi puuaitaa jonka päällä Albin istui. Aita oli itseasiassa hyvin lyhyt, melko merkityksetön pätkä mutta se oli korkea. "Varhain ylhäällä?" Chelsea kysyi Albinilta aidan juurella ja katsoi ylös nähdäkseen tämän kasvot mutta aurinko häikäisi liikaa. "Odotan kyyhkysiä" Albinin kaunis rauhoittava ääni kertoi. "Lintuja?" Chelsea kysyi hölmistyneenä. Albin katsoi Chelseaa ja jotenkin huolimatta auringon häikäisystä pystyi erottamaan Albinin lempeät kasvot. Albin nosti kätensä ja osoitti kohti nousevaa aurinkoa. Chelsea kääntyi katsomaan, hän nosti kätensä silmänsä yläpuolelle varjoksi mutta mitään ei näkynyt. Hetken päästä ne nousivat taivaalle. Linnut lensivät sekavana ryhmänä ja lähestyivät Chelseaa ja Albinia huimaa vauhtia. Ensimmäinen kyyhkynen laskeutui Albinin oikealle käsivarrelle, toinen vasemmalle olkapäälle ja kolmas pään päälle. Yksi istuutui aidalle ja loput jäivät ilmaan pyörimään. "Nouse tänne istumaan" Albin kehotti. Chelsea otti tiukan otteen aidasta ja muutamalla askelmalla hän pääsi aidan päälle istumaan. Albin sopi valkoisten lintujen joukkoon. Chelseaa alkoi hymyilyttää miettiessään kuinka linnut muistuttivatkaan Albinia, yhtä valkoisia ja puhtaita. Chelsea havahtui kun Albin ojensi tälle käsivartensa jolla kyyhkynen istui. Chelsea ojensi varovasti kätensä kohti kyyhkystä ja lintu hypähti kädelle itsestään. Albin kaivoi taskustaan pienen pussin joka oli täynnä leivänmuruja. Hän avasi sen ja heitti muruset korkealle ilmaan. Ne tippuivat alas hitaana sateena ja laskeutuivat pitkin poikin maahan. Kaikki kyyhkyset nousivat sillä hetkellä ilmaan. Siivet läpsyivät ympärillä ja hetken kaikki oli valkoista. Jostain siipien lomasta Chelsea näki Albinin. Albinin hymy oli lämmin, niin lämmin että hän olisi voinut sulaa siihen paikkaan. Kyyhkyset laskeutuivat maahan ja nokkivat ahneesti murusia maasta. Hetki oli täydellinen. Chelsea ei pystynyt irrottamaan katsettaan Albinista eikä tälläkään ollut nähtävästi aikomusta kääntää päätänsä. Siinä he istuivat. Aamuaurinko peitti heidät ja ilma ulkona alkoi lämmetä."

Hiottavaa ja kirjotettavaa on vielä paljon mutta kun jonain päivänä kun tarina on valmis niin ehkä julkaisen sen täällä tai jossain muualla.

Pettymyksestä nousuun

Avautumista aukoista opiskelussa ja itsekurin puutteesta.

"Vapaus ei tule ilman velvollisuuksia" minulle sanottiin. Se on tullut minulle selväksi  pettymyksien kautta. Olen pettynyt itseeni, ja he ovat pettyneitä minuun. Aina näissä tilanteissa yritän etsiä tekosyyn "Loma veti mun unirytmin vituilleen", "On ahdistanut kun on niin paljon koulutöitä rästissä", "Nämä videot on liian addiktoivia, en voi muuta kuin katsoa niitä." vaikka on helppo syyttää muita tekijöitä, kaikentakana on loppujen lopuksi minä. Kaivan itseitselleni kuoppaa josta täytyy kiivetä ylös ennen kuin on liian myöhäistä. Arvostan sitä mitä kaikkea olen saanut ja minun pitää olla sen arvoinen, todistaa että tästä kaikesta on hyötyä. Asiahan on vain niin että pidän itseäni täysin mitättömänä. En ole koskaan ollut hyvä koulussa. Kaverini ovat aina menneet asioissa edellä ja minun on ollut turha edes haaveilla samoista numeroista. Kyse ei kuitenkaan ole siitä että olisin syntynyt kyvyttömänä oppimaan vaan siitä että en tee töitä asioiden eteen. Kun ruokapöydässä kuuntelen kaverin saaneen seiskan kokeesta ja olevansa pettynyt itseensä mietin päässäni että tuostahan tulisi olla kiitollinen. No ei tulisi. Jos on oikeasti nähnyt vaivaa jonkin eteen sitä saa vaatia itseltään enemmän. Jos itse saisin kuvataiteesta kasin ja joku tulisi sanomaan "mutta kasihan on hyvä" kuristaisin hänet.
 Vaikka oppimis- ja työskentelytavoissani on vuosien aukko niin kunhan pääsen tällä viikolla syventämästäni kuopasta pois ryhdyn korjaamaan sitä. Vaikka töitä on paljon pitää muistaa että se on sen arvoista koska:
- Voin tuntea itseni arvokkaaksi ja onnistuneeksi.
- Muut eivät voi pettyä minuun.
- Stressi helpottaa ja voin saada unta sillä ei tarvitse itkeä yöllä typerien hoitamattomien asioiden takia
- Pääsen aina askeleen edemmäksi unelmia.
- Saan tehdä täällä sitä mitä tänne tulin tekemään.
- Saatuani kaiken kuntoon voin alkaa keskittymään myös muihin elämäntapa muutoksii esim. liikunnan ja ruokavalion kohdalla.
Siinä on ehkä muutama motivaattori minulle. Asiat joita tein ja jätin tekemättä ovat harmillisia mutta ne ovat jo tehty. Ei auta kuin tehdä jatkossa paremmin, tällä kertaa ihan oikeasti nyt kun tiedän kuinka paljon parempi oloni on jos en tekisi itselleni tällaista.