Kohti tähtiä osa 4.

Olin kuin noiduttu. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin Clarissaa. Nyt minulla oli hänen numeronsa mutta en tiennyt mitä tehdä sillä. Bileiden jälkeisenä päivänä lähetin Clarissalle yhden tekstiviestin joka meni kutakuinkin näin "Hei! Tässä Henna, se tyttö jolle annoit eilen numerosi. Ajattelin antaa näin oman numeroni sinulle jos vaikka haluat soitella." Clarissa ei kuitenkaan vastannut, mikä sai minut tuntemaan itseni todella tyhmäksi. Aloin miettimään jos minussa oli jotain vikaa ja mitä se olisi voinut olla. Olinko liian ruma tai lihava? Tylsä kenties? Todennäköisimmin olin vain liian tunkeileva ja Clarissa oli säikähtänyt sitä. Hädintuskin puhuimme bileissä ja silti vaadin hänen numeroaan. Ei ihme jos hän olin säikähtänyt, olisin varmaan minäkin. Tunsin oloni tyhjäksi ja yhden kesäisen viikon lojuin vain kotonani pää pilvissä. En poistunut asunnostani kuin vain pari kertaa kauppaan ja muutaman kerran kävelylle lähellä sijaitsevalle hautuumaalle. Suurinosa ajastani kului kuitenkin tuijottaen tv-sarjoja. Tuotantokausi meni helposi parissa päivässä. Kukaan kavereistani ei pyytänyt minua sinä viikona mihinkään. Sofia oli kai mökillä ja Jack oli liian kiireinen muiden kavereittensa kanssa. En tuntenut Jackin kavereita vaikka suurinosa heistä kävi samaa koulua kanssamme. Pidin heitä vähän pelottavina enkä halunnut olla tunkeileva. Lojuin sängylläni ja katselin huoneeni valkoista kattoa. Se oli varmasti kesän kuumin viikko. Vaikka pidin kaikki asunnon ikkunat apposellaan oli minulla silti kuuma. Hiki valui pisaroina pitkin luonnostaan kalpeaa ihoani. Toisinaan hain pakastimesta jäänpaloja joita puristin käsissäni niin pitkään kunnes ne sulivat. Aluksi kylmyys tuntui polttelevalta mutta kun jää suli oli hetkenaikaa mukavan viileä olo. Puristin käteni vastan poskiani, se tuntui mukavalta. Kun viikko oli kulunut saapui kännykkääni viimein yksi uusi viesti. Kun katsoin puhelintani yöpöydälläni hohti sen näytöltä Clarissan nimi mikä sai minut säikähtämään. Avasin viestin hitaasti osaamatta yhtään odottaa mitä siinä lukisi. Luin viestin ääneen "Kiva, kiitos numerostasi. Anteeksi että vastaus tuli näin myöhään. Hukkasin puhelimeni ja löysin sen vasta." Viestin loppuun oltiin lisätty pieni keltainen hymynaama. Luin viestin yhä uudelleen ja uudelleen vakuutaakseni itseni siitä että siinä todella luki niin kuin luki. Huokaisin helpottuneesti ja päätin kerätä rohkeuteni vastatakseni viestiin samointein. "Ei se mitään, sellaista sattuu. Mietin että jos sulla ei oo huomenna mitään tekemistä niin jos haluat voisit tulla mun kanssa koskipuistoon." Varmistin etten vaikuttani viestissäni liian isolta idiootilta ja päätin sitten lähettää sen enne kuin alkaisin katua, tulisin toisiin aatoksiin ja lopulta pilaisin itse mahdollisuuteni lähestyä Clarissaa. Painoin nappia ja viesti lähti liikkeelle. Tällä kertaa minun ei tarvinut odottaa vastausta kuin viisi minuuttia mutta silti se tuntui ikuisuudelta. Hypin suorastaan pitkin huoneeni seiniä ja purin huultani. Kun viestiääni jälkeen kilahti puhelimestani avasin viestin niin nopeasti kuin pystyin. "Käyhän se, vaikka jo tänään. Minulla ei ole mitään tekemistä." Aurinkolasihymiö. Ennen kuin ehdimme edes sopimaan mitään sen tarkemmin tapaamisestamme nappasin hupparini naulakosta, heitin kengät jalkaani ja lähdin laukku olalla ja kännykkä kädessä juoksemaan kohti koskipuistoa. Olin täynnä elämää.

Sallin

Istun pimeässä huoneessani, jossa tabletin näyttö hohtaa kasvoilleni. Mieleni vaeltelee ja jälleen löydän itseni pohdiskelemasta omaa saamattomuuttani ja asioita jotka pitävät minua hereillä, niitäkin joihin en itse voi vaikuttaa. Olen onnellinen ihminen jolla on avoin katse tulevaisuuteen. Niin moni on niin usein erehtynyt kuvittelemaan että mun elämä ois sen takia huoletonta. Mä vaan porskutan, vähät välitän muista ja mun ei tarvi tehdä mitään itse minkään eteen. Myönnän että olen päässyt useissa asioissa helpolla ja olen siitä kiitollinen. En valita, en tykkää valittaa. Eilen kuitenkin en ahdistukseltani saanut unta. Pyörin sängyssäni ja ajatukset kasaantuivat jälleen valtaviksi painaviksi kasoiksi sydämmelleni. Tunsin itseni arvottomaksi ja ymmärsin kuinka vähän todellisuudessa itseeni luotan, kuinka en saavuta onnistumisen tunteita, millainen taakka olen ihmisille ympärilläni ja miten paljon parempi ihminen voisin olla. Päädyn usein ihmisten hyväksikäytettäväksi, enkä voi olla tietyille ihmisille välttämättä koskaan todellinen itseni vaikka kuinka sitäbhaluisinkin. Päätäni särki ja väsyneenä sekä nälkäisenä saatoin itkeäkin. Sanoin ääneen "Mun on paha olla." Niin harvoin sen itselleni sallin, koska eihän mulla voi olla paha olla. Muillahan on pahempi?
 Tuntuu siltä että jälleen epäonnistun vain kaikessa mitä teen. Viimeaikoina olen alkanut miettimään jospa mulla on ihan oikeasti joku ongelma. En pysty keskittymään asioihiin mitkä mun pitäisi tehdä, mun mieleni vaeltelee ja unohtelen helposti asiota. Olen jatkuva alisuoriutuja, eikä mun kärsivällisyys vaan riitää asioihin ellei ne mua todella kiinnosta. Olen virkeimmilläni silloin kun ihmiset menevät normaalisti nukkumaan ja aamusin en pääse ylös sängystä, se tuntuu ylivoimaisen hankalalta. Näin on aina ollut, niin pitkään kuin muistan. Oonko mä vaan todellakin niin huono laiska  paska? Onko nää muka "lukihäiriön" oireita? Voisko mulla oikeesti olla joku keskittyimishäiriö? Oli miten oli niin mitä mä muka haluan? Diagnoosin? Mitä mä sillä edes tekisin, mitä se mua auttaisi? En mä tunnu pääsevän tästä mihinkään. Tässä mä jumitan mutta lupaan taas yrittää parhaani.

Kohti tähtiä osa 3.

Seisoin kadulla, oven edessä missä olin aamulla tavannut Siirin. Kello lähenteli seitsemää ja minä tärisin kuin hullu. Kävin päässäni läpi jokikisen skenaarion. Ehkä Siiri ei ollutkaan tulossa hakemaan minua, ehkä hän oli unohtanut minut tai mitään bileitä ei olisikaan. Ja jos Siiri oli kuitenkin tulossa, minulla olisi ollut vielä aikaa karata, juosta pois. Niin paljon minua jännitti että olisin ollut valmis luovuttamaan ja katoamaan paikalta minä hetkenä hyvänsä. Sitä en kuitenkaan ehtinyt tekemään kun  Siirin jo avasi kerrostalon ison raskaan puuoven jonka lasi-ikkunasta näin hänen hohtavat hiukset, jotka hän oli nostanut kiinni ylös ja peittänyt päälakensa lippalakilla. "Moro, ootkin ajoissa." Siiri totesi viittoen käsillään minua tulemaan sisään. Jännitys oli liimanut tärisevät hampaani yhteen ja sain juuri ja juuri änkytettyä vastaukseksi "Joo." Kiipesin kiviset askelmat ylös ovelle ja astuessani Siirin ohitse ovesta sisälle hän taputti yläselkääni. Kylmätväreet nousivat selkääni pitkin ja päästin suustani sihisevän äänen, niin hiljaisen että Siiri ei sitä pystynyt kuulemaan. Käännyimme rappukäytävään ja kapusimme kerroksia ylös. Siiri käveli edessäni ja minä pari askelmaa alempana. Siirin asunto sijaitsi kuudennessa kerroksessa. Kavuttuamme kaikki kerrokset ylös perille asti näin edessämme pienen hissin. Hengästyneenä pohdin ääneen miksemme olleet käyttäneet hissiä. "Ai sori, en tullu ajatelleeks. Hissi on vanha ja ite tykkään että on mukava saada vähän hyötyliikuntaa." Siiri pahoitteli. Hymyilin Siirille nyökytellen päätäni, samalla katselin Siirin ohuita jalkoja sekä käsivarsia. Vaikka tyttö näytti koostuvan pelkästä luusta ja nahasta, taisi hänen ihonsa alla piileä lihaksiakin. Siiri työnsi avaimensa oven avainlukkoon ja käänsi sitä niin että kuului naksahdus ja ovi aukesi. Avatessaan oven ammolleen sisällä oleva musiikki kajahti käytävään. Tietokoneella tehty musiikkia löysi tiensä korviini ja silloin ymmärsin että asunnossa oli jo ihmisiä ja minun tuli astua sinne heidän joukkoonsa. Siiri oli jo kadonnut asunnon syövereihin. Minä tulin arasti perässä. Suljin oven ja jätin ballerina-kenkäni eteiseen. Tunsin karvaisen maton paljaiden jalkojeni alla. Astelin hitaasti syvemmälle asuntoon ja ymmärsin että paikalla ei ollut niin montaa ihmistä kuin olin kuvitellut, ehkä kuusi ja nekin kaikki näyttivät vähäiseltä touhutessaan juttuja eri huoneissa. Jotku istuivat olohuoneen lattialla säätämässä kaijuttimia ja kinastellessaan siitä mitä musiikkia kuunneltaisiin. Siiri ja joku tyttö seisoivat keittiönpöydän äärellä sekoittamassa vahvaa boolia. Käännyin katsomaan suoraan eteeni. Parvekkeen ovi oli auki. Siellä seisoi seitsemäs. En voinut uskoa silmiäni. Sydämmeni tuntui pysähtyneen hetkeksi paikoilleen minkä jälkeen se löi tiheämpää kuin se oli ehkä koskaan siihen mennessä lyönyt. Ennen kuin ehdin huomatakaan olin jo kävellyt parvekkeelle. Jalkojeni alla lämmin parkettilattia vaihtui parvekkeen viileäksi betonilattiaksi. Tupakan savu lennähti naamalleni. "Hei." minä sanoin, tietämättäni mihin olin ryhtymässä. Brunette tyttö, se sama brunette jonka olin nähnyt pari päivää sitten rautatieasemalla kääntyi minua kohti. Hän laski pyöreitä aurinkolasejaan nähdäkseen minut paremmin. Tunsin itseni paljaaksi. Seisoin siinä ja hän selvästi tutkiskeli minua katseellaan. "No moro." Hän sanoi lopulta ystävällisesti. Oloni helpottui, huokaisin syvään ja käveli tytön vierelle kaiteen reunalle. Tyttö kaivoi taskustaan Pall mallin punaisen askin ja otti sieltä tupakan jonka hän nosti nenäni eteen. "Haluukko?" Hän kysyi. Minulla ei ollut tapana polttaa. Totta puhuakseni olin kokeillut tupakkaa vain pari kertaa aikaisemmin. En kuitenkaan halunnut kieltäytyä. Nyökkäsin tytölle. Salamana hän tunki tupakan suuhuni ja kaivoi toisesta taskustaan sytyttimen jolla hän sytytti tupakkani. Imaisin tupakkaa ja minua alkoi yskittää. Yritin kuitenkin yskiä huomaamattomasti. En halunnut vaikuttaa nololta tai mitään. Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Poltin tupakkani varmasti ihan väärin. Välillä poskeen, välillä keuhkoon. Kesäinen tuuli kuitenkin kuljetti savun pois parvekkeelta ja oloni tuntui kevyemmältä mitä se oli hetki sitten tuntunut. "Oonko mä nähny sut jossain?" Tyttö kysyi ja kääntyi suuntaani. Menin sanattomaksi. En uskonut että olisi ollut mahdollista että tyttö olisi yhä muistanut minut rautatieasemalta. Olisinko todella voinut tehdä häneen vaikutuksen, edes pienen sellaisen. Olin juuri kysymässä että muisitko hän todella minut mutta sillä hetkellä Siiri astui parvekkeelle. "Ai Henna, ootkin saanu jo seuraa." Hän sanoi tyttyväisen oloisena, kädessään lime breezeri. "Hei Siiri, kuka tää on, oonko mä nähny tän aikasemmin?" Tyttö kysyi Siiriltä. Minulle tuli vähän inhottava olo. Tyttö olisi voinut kysyä sitä minulta itseltäni. "Tuskin oot nähny aikasemmin, tää on mun uus." Meni hetki ennen kuin ymmärsin mistä Siiri ja tyttö keskustelivat ja kun ymmärsin en ollut siltikään kärryillä siitä mitä tapahtui. Miten niin olin Siirin uusi? Uusi mikä? Tyttö naurahti, tumppasi tupakkansa parvekkeen pöydällä olevaan hillopurkkiin ja käveli vierelleni. Ennen kuin hän meni Siirin perässä takaisin sisälle taputti hän minua olalle ja sanoi "Pidä varasi." Jäin hölmistyneenä katsomaan kun tyttö käveli pois näkyvistäni. En ymmärtänyt yhtään mitä oli tapahtunut tai tuli tapahtumaan.
 Loppuillan minua suorastaan ärsytti. Tuntui siltä että Siiri oli pilannut minun tilaisuuteni tutustua brunetteen vaikken olisi saanut ajatella sillä tavalla, ei Siiri mitään pahaa ollut tarkoittanut. Istuin sohvalla ja litkin hiljaa muovimuista boolia. Katsoin telkkarissa pyörivää huonoa leffaa joka oltiin jätetty taustalle pyörimään. Ihmiset keskustelivat keskenään mutta en pystynyt sanomaan sanaakaan. He keskustelivat asioista joista en ymmärtänyt mitään, ihmis-suhteista joihin en ollut osallinen millään tapaa. Minusta tuntui että koko ilta oli jo pilalla ja olisin ollut valmis lähtemään. Olin kuitenkin niin kohtelias että en kehdannut vain lähteä pois paikalta. Istuin paikallani ja mitä enemmän alkoholia join sitä enemmän minua ärsytti. Siiri istui vieressäni ja yritti kai jotenkin saada minua mukaan. Toisinaan hän kietoi kätensä vyötärölleni ja nojasi minuun. Olin niin ajatuksissani että rehellisesti en edes huomannut sitä. Pelastukseni koitti puoli kymmenen aikoihin. Silloin brunette tyttö nousi sohvalta ja sanoi "Hei mä taidan alkaa tästä lähtee, isä oottaa jo mua kotiin." Nousin salamana ylös. En ollut sanonut mitään varmaan pariin tuntiin joten ääneni oli käheä "Sori, mäkin taidan mennä!" Kähisin. Siiri katsoi minua apeana ja kysyi "Nyt jo?" Nyökyttelin ja yritin kuulostaa niin empaattiselta itseäni kohtaan kuin pystyin. "Joo harmi. Lupasin yhdelle kaverille että veisin sille vielä tänään yhden jutun jonka lainasin." Se oli tietenkin valhe ja todella huono sellainen. Siiri kuitenkin söi valheeni ja saatteli minut ja bruneten eteiseen. "Noh, oli kiva kumminkin että kävit." Siiri sanoi vähän pahoillaan ja halasi minua. "Nähdään taas pian, okei?" Vastasin myötävästi vaikka en ollut vieläkään muodostanut päässäni kuvaa siitä mitä Siiristä tuli ajatella. Hän vaikutti vähän turhan innokkaalta. Siiri avasi meille oven, sanoi sitten heipat ja sulki oven kun olimme päässeet käytävään. Minä ja brunette olimme käytävässä kaksin. Astelimme rappusia alas yksi kerrallaan. Brunette edellä, minä ehkä yhden jäljessä. Askeleet kaikuivat tyhjässä rappukäytävässä ja siellä haisi siltä kuin vanhoissa kerrostaloissa yleensä haiseekin. Kun pääsimme ulos rakennuksesta kääntyi brunette juuri päinvastaiseen suuntaan johon minun piti lähteä. "Odota!" Huusin hänelle. Tyttö kääntyi takaisinpäin ja minua hävetti. "Niin, mä vaan mietin että jos voisin saada sun numeron?" Mitään parempaa kysyttävää en keksinyt ja tiesin että brunettekin piti sitä vähän hölmönä. Hän katsoi minua ilmeellä joka selvästi kysyi "Ootko tosissasi?" mutta sitä tyttö ei kuitenkaan sanonut vaan sen sijaan kylmän rauhalliesti hän vastasi "Mikäs siinä." Hän nappasi Nokian kännykän kädestäni ja tallensi numeronsa osoitekirjaani. Olin onnellinen. Nyt minulla oli yhdistävä tekijä, keino saada tyttö kiinni milloin vain, eri asia oli tietenkin se riittikö minulla rohkeutta siihen. "Moro, nähdään joskus." Brunette sanoi minulle, heilautti kättään ja lähti kävelemään poispäin. Minä jäin paikalleni seisomaan ja katsoin hänen kaikkonevaa selkää. Nostin hitaasti kädessäni olevan kännykän ja katsoin sen näyttöä. "Clarissa." Bruneten nimi oli Clarissa, se oli täydellinen nimi.

Kohti tähtiä osa 2.

Ilma ulkona tuntui kostealta ja lämpömittarinäytti lähentelevän 30 celsiusta. Oli tulossa kuuma päivä. Astuessani ulko-ovesta ulos tunsin jännitettä, ihan niin kuin ennen ukkosta. Taivaalla ei kuitenkaan näkynyt toistaiseksi ainuttakaan pilveä. Päälläni oli ohut värikäs kesämekko joka liehui kauniisti kevyen tuulen puhaltaessa. Kävelin pitkää suoraa tietää ja pystyin tuntemaan asfaltin lämmön jalkapohjissani tennareiden lävitse. Askel askeleelta näin yhä pidemmälle avautuvalle tielle. Pian aloin hahmottamaan edessäpäin kyykkivää hahmoa. Vaikka olin vielä kaukana silmääni pisti hänen pitkät hehkuvan oranssit hiukset. Mitä lähemmäksi kävelin pystyin hahmottamaan hänet erittäin laihaksi tytöksi. Hän oli niin laiha etten ollut varma oliko se enää kaunista. Hänen jalkansa näyttivät suorastaan luisevilta ja hänen niskastaan hiuksiensa alta paljastui pinnassa oleva selkäranka. Olin jo hyvin lähellä tyttöä ja pian ohitin hänet. Sillä hetkellä katsoin häntä kyykkimässä maassa ja näin hänen polvestaan vuotavan verta. Koin etten vain voinut kävellä hänen ohitseen vaan pysähdyin tämän vierelle. Tyttö nosti hitaasti päänsä ylös ja käänsi katseensa kohti minua. Hänellä oli pienin nenä mitä olin koskaan nähnyt, silti hänen silmänsä ripsineen olivat isot ja kauniit sekä hänen huulensa täyteläiset. Hetken hahmotettuani tilannetta älysin tytön edelleen tuijottavan minua, ehkä hieman kiusaantuneena. "Anteeksi, oletko kunnossa?" kysyin tytöltä niin kuin minulla oli heti aluksi tarkoitus. Tyttö käänsi katseensa takaisin maahan ja vastasti "Olen kunnossa, ei tässä hätää. Vähän noloa mutta kompastuin astuessani ovesta ulos ja sain ilmeisesti haavan polveeni." Katsoin hetken kun tyttö yritti tyrehdyttää vuotoa epätoivoisesti sormillaan, erittäin epähygieenisesti. Minua vähän inhotti enkä pystynyt katsomaan sitä touhua. Polvistuin  maahan itsekin kaivaakseni selkärepustani laastareita ja desinfiointi pyyhektiä. "Odota hetki, minulla pitäisi olla täällä jotain minkä pitäisi auttaa sinua" Pengoin reppuani ja löysin sieltä vain pinon valkopohjaisia dinosauruslaastareita. Ojensin muutaman lapsellisista laastareistani tytölle. "Kiitos" hän sanoi liimatessaan laastareita polveensa. Istuuduin hänen viereensä katsomaan tilanteen etenemistä. Tyttö liimasi viimeisenkin laastarin polveensa ja heitti sitten laastarista jääneet roskat reppunsa pohjalle. Hän käänsi katseensa takaisin minuun ja minusta alkoi tuntua siltä ettei minun olisi kuulunut olla enää siinä. "Hei kuule, näytät aika makeelta tyypiltä. Pidän tänään pienet bileet tässä ihan lähellä mun luona. Mietin jos haluisit tulla käymään." Punapää ehdotti. Hämmästyin. Tutustuin harvoin uusiin ihmisiin, eikä minulla ollut paljoa kavereita. Tilanne tuntui jokseenkin epätodelliselta. Ei sitä noin vain tutustuttu ihmisiin, ei ainakaan Suomessa. Emme olleet edes samassa koulussa, enkä tietänyt tytöstä mitään, en hänen ikää, taikka edes nimeä. "Tuota. Missä sinä asut?" kysyin punniten syitä kannattiko minun todella mennä hänen kutsunsa johdattelemana. Halusin oikeasti saada uusia kavereita mutta minua epäilytti. "Näissä kerrostaloissa, tässä rapussa. Olin juuri lähdössä ulos." tyttö vastasi. Tiesin että olin turhan sinisilmäinen, mutta halusin luottaa tähän tyttöön. Takertelin vastaukseni ulos suustani "Kai se sopii, ei minulla ole muutakaan tekemistä tälle päivälle." "Hei kiva! Nähdään tässä vaikka seitsemältä." Sen sanottuaan tyttö nousi reippaasti ylös ja kääntyi pois päin aikeissa lähteä. "Oota, mikä sun nimi on?" huusin hänen peräänsä. Edes nimen halusin tietää. "Sano mua Siiriks. Mikä sun nimi on?" Siiri oli viattoman kuuloinen nimi, sellaisen ihmisen nimi joka tuskin voisi tehdä pahaa. "Henna, mun nimi on Henna." Vastasin puolestani. Siiri hymyili minulle, kääntyi sitten poispäin ja jatkoi matkaansa. En ollut koskaan ennen tavannut yhtä itsevarman oloista ihmistä ja se tuntui vähän pelottavalta. Itse olin heikko ja huono saamaan suuni auki. Olin kuitenkin iloinen että törmäsin Siiriin. Siiri vaikutti myös ulkoisesti niin mielenkiintoiselta ihmiseltä että en voinut kuin vain odottaa jännityksellä iltaa. Siiri oli siro ja kaunis mutta ei yhtä kaunis kuin aijemmin kohtaamani mystinen brunette, jota en ollut vieläkään saanut pois mielestäni.