Kylmä rakkaus

Saa minut ihastumaan, niin että sen toisen unohdan. Ota minua kädestä kiinni ja anna minun ohjata sinut kohti meidän omaa pientä maailmaamme. Eletään hetki siinä huumassa, pussaillaan ja kosketellaan. Jospa sinäkin ihastuisit minuun?

Saa minut rakastumaan. Luodaan omia pieniä salaisuuksiamme ja varjellaan niitä kuin kultaa. Tanssitaan hattarapilvellä ja eletään siinä idyylisessä elämässä. Otetaan kaikki muut mukaan, luodaan tästä rutiini. Jospa sinäkin rakastuisit minuun?

Tulen sinut rikkomaan. Sen kaiken mitä haluan, tuskin koskaan voin sinulle takaisin antaa. Tämä on kierre, tämä on kirous. Hän tartutti sen minuun ja nyt pistän  sen kiertämään. Teen kaiken tämän jotta minulla parempi olla ois. Rakastaisitko minua silti?

Tähtipölyä - Jälkikirjoitus

 Star dust

Nyt on tullut tarina Hennasta ja Clarissasta loppuunsa ja voin sanoa että olen enemmän kuin tyytyväinen. Olen kirjoittanut, piirtänyt ja ideoinut paljon tarinoita, pidemipä sekä lyhempiä mutta en ole koskaan aikaisemmin saanut ainuttakaan valmiiksi, vaikka ideat ovat kyllä olleet mielessäni. Tähtipöly on ollut myös poikkeva projekti siinä että se on ollut hyvin eirllainen kuin aikaisemmat tarinani joihin on liittynyt erilaisia fantasiamaailmoja sekä yliluonnollisia elementtejä.

 Kiitos kaikille ihanille lukijoille, on ollut ihana saada palautetta ja teidän takia minulla on riittänyt intoa saada pieni tarinani loppuun asti <3 On ollut ihana kuulla että kirjoitukseni ovat olleet mieleen vaikka itselläni on ollut välillä hyvin epävarma olo siitä että ovatko tekstini tarpeeksi hyviä. Tunnen että olen tämän novellin aikana oppinut joitakin asioita kirjoittamisesta. Pahoitteluni myös lukuisista kirjotusvirheistä! Pyrin niitä edelleen korjaamaan jos jotain silmääni sattuu pistämään, mutta en tekstiä hirveästi viitsi enää ryhtyä ronklaamaan.

 Suurena inspiraationa novellin aikana on minulle toiminut tämä ihana kaupunki jossa opiskelen, kauniit kuvat joita olenkin välillä tekstien väliin pistänyt, musiikki, ystäväni sekä tietenkin oma elämäni. Tietäisittepä vain kuinka moni Hennan tuntemuksista ovat omiani : D

We<3it on mukava sivusto josta löytyy paljon iloa silmälle. Kannattaa käydä tutkimassa jos ette ole aikaisemmin sivuun törmännyt (muistuttaa Tumblria.) En tiedä onko kuvat tekstien välissä häirinneet teitä mutta aijon lähes samalla tavalla jatkaa tästä eteenpäin. Olen hyvin esteettinen ihminen ja tykkään kuvittaa tarinoitani. Hauskinta on kun löytää kuvan joka sopii tyädellisesti johonkin kohtaukseen. Kuvista puheen ollen, tässä teille pari luonnosta Tähtipölyn hahmoista jotka olen aikaisemmin unohtanut julkaista:

 

Mieleni kuhisee ideoita joista voisin kirjottaa vaikka näin koeviikolla keksittyminen opiskeluun lienisi tärkeämpää. Voin kuitenkin luvata että tulen lähiaikoina kirjoittamaan pari lyhyempää tekstiä tunemuksistani sekä tuskin tässä kauaa menee kun saan aikaiseksi aloittaa uuden tarinan.

Kiitos kuitenkin kaikille jotka ovat lukeneet Tähtipölyni ja toivottavasti tulette lukemaan tarinoitani jatkossakin!

Tähtipölyä osa 10.

 En tietenkään saanut unta. Halasin Clarissan sinistä tyynyä ja haistelin sitä, se tuoksui shampoolta jota hän käytti. Päässäni jomotti ja yritin pitää inhottavat ajatukset poissa mutta se oli turhaa. Omatuntoni oli valtava musta pallo joka painoi minua alaspäin vasten sänkyäni. Ensin en tiennyt mitä tunsin, mutta sitten olin varma että se musta pallo omatunnossani pyrki ulos. Vatsaani särki kun se raapi seinämiä vatssassani. Luulen että se yritti päästä ulos vatsani läpi mutta lopulta se turhautui ja löysi toisen reitin. Pallo alkoi kavuta ylöspäin pitkin ruokatorveani. Se ryömi, mateli kuin etana. Nousin hädissäni istumaan ja tajusin etten saanut happea. Yritin hengittää, mutta sisältäni ryömivä pahuus oli tuskallisen hidas. Köhittyäni ja kumarruttuani sängyn reunalle musta mönjä purkaantui suustani valtavaksi lammikoksi alleni. Haukoin happea silmät kosteina kyynelistä. Tunsin oloni helpottuvan hieman, olin varma että olisin kuollut siihen. Helpotus ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Kylmät väreet vierivät pitkin selkärankaani ja tunsin tuijotuksen porautuvan niskaani. Nostin hitaasti pääni nähdäkseni mitä edessäni oli. Keskellä edessäni avautuvaa pimeyttä näin sen. Huoneeni toisessa päässä kohosi noin kaksi metriä pitkä läpikuultava käärme. Se katsoi minua suurilla mustilla sieluttomilla silmillään hievahtamattakaan. Tujotin käärmettä suoraan silmiin. Se oli karmivan ohut pituuteensa nähden. Kun shokkini salli käperryin takaisin peiton alle niin nopeasti kuin pystyin. Tärisin hyperventiloimassa peiton alla vaivalloisesti kulkevaa huonoa lämmintä happea. Niin kuin lapsena, kuvittelin hölmösti että peittoni suojelisi minua kaikilta maailman möröiltä, tällä kertaa tosin tiesin että kyseessä ei ollut mörkä sänkyni alla, vaan olento jonka tiesin oikeasti väijyvän minua peiton ulkopuolella omassa huoneessani. Rutistin peittoa ja käteni hikoilivat. Ajattelin että jos pysyisin paikoillani päästämättä ääntäkään, niin ehkä se ei koskisi minuun. Selkääni raapi yhä sen katse mutta mitään ei tapahtunut, en kuitenkaan uskaltanut tulla pois peiton alta katsoakseni mitä oli tekeillä. Tiesin katsomattakin että se yhä tuijotti minua liikahtamatta senttiäkään. Suljin silmäni ja toivoin kaiken katoavan. "Auta minua Clarissa" rukoilin mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen.

 Avasin silmäni aamuauringon paistaessa suoraan naamalleni. Kesti hetken että tiedostin taas olevani siinä ja kun vihdoin älysin missä olin alkoi joka paikkaan sattua. Jalkojani särki juoksemisesta, suussani maistui sairaalta ja kun muistin mitä oli tapahtunut, koko kehoani alkoi vihloa. Pian muistin myös käärmeen. Käännyin salaman nopeasti katsomaan oikealle puolelleni edessäni avautuvaa huonettani, mutta missään ei näkynyt mitään. Ei merkkiäkään käärmeestä. Huoneen päädyssä oli vain tuoli ja hakasesta roikkuva harmaa pyyhe joka ulottui maahan asti. Nenääni kantautui kuvottava haju ja kun laskin katseeni sängyn vierustalle näin lattialla lätäkön oksennusta. Nyrpistin naamaani ja nousin ylös sängystä kiertäen oksennuslammikon. Poistuin huoneesta ja kävelin eteiskäytävää pitkin keittiöön keittääkseni kahvia, mutta keskellä keittiötä minut valtasi outo tunne. Katsoin ulos ikkunasta auringon valaistessa minut. "Clarissa..." sanoin itsekseni. Jätin kahvin keittämättä ja palasin vikkelästi huoneeseeni. Puin äkkiä ylleni lökärit sekä pitkähihaisen paidan. Eteisessä tungin maiharit jalkaani sitomatta niitä, heitin takin päälleni, nappasin avaimet naulasta mukaani ja marssin ovesta ulos. Juoksin kolme kerrosta rappusia alas ja astuin ulos kylmään aamuilmaan. Lähdin kävelemään vasemmalle, suoraa tietä ylämäkeen. Kävelin harjua ylös ja ylös kohti hautausmaata joka sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä asunnostamme. Se oli iso hautausmaa joka sijaitsi yhdellä kaupunkini korkeimmista kohdista. En tiennyt miksi minusta tuntui siltä mutta tiesin että minun oli mentävä hautausmaalle.

 Ylitettyäni suojatien ja astuttuani sisään hautausmaan porteista, lähdin kapuamaan yhä ylemmäs rappusia ja pitkin kaartuilevia polkuja. Ympärilläni oli satoja kauniita hautoja kynttilöineen ja kukkineen. Hautausmaalla tuoksui männyiltä. Se oli kaunein hautausmaa jossa olin koskaan käynyt. Kävin siellä usein kävelyillä Clarissan kanssa, silloin luimme nimiä hautakivistä,.kerran löysimme jopa yhden hautakiven Clarissan nimellä. Nimien etsinnän lisäksi mietimme mikä oli kaikista haudoista hienoin ja kävelymme lopuksi meillä oli tapana mennä istumaan erään suihkulähteen reunalle. Minua alkoi hengästyttää rappusten loppu puolella. Kavuttuani viimeiset rappuset ylös henkeni kuitenkin salpaantui, näin hänet. Kyyneleet valuivat silmistäni. Aurinko paistoi suoraan minua kohti ikään kuin paljastaakseni minut. Kävelin hitaasti häntä kohti. Siinä hän istui, turkoosilla puisella penkillä katselemassa kaupunkiamme, harjun korkeimmalla kohdalla. Minä tärisin ja yritin pyyhkiä kyyneleitä hihoillani. Kävelin hänen virelleen ja istuuduin penkille. Katsoin suoraan horisonttiin. En tiennyt miten se olisi ollut mahdollista mutta minusta tuntui siltä kuin Clarissa olisi tiennyt kaiken. Tuntui juuri siltä kuin ala-asteella joutuessa opettajan kuulusteltavaksi. Mieleni olisi tehnyt vain halata Clarissaa niin lujaa kuin mahdollista mutta en uskaltanut. Katselimme molemmat kaupunkiamme ja sen ympärillä kasvava metsää. Pikkulinnut lensivät taivaalla ja edessämme avautuva näkymä oli uninen. Ilma oli kaunis niin kuin hautumaalla kasvava keveä maisema, mutta tunnelma oli jännittävä. En tiennyt mitä sanoa. Odotin Clarissan tekevän jotain mutta kun ymmärsin että hän ei ollut aikeissa sanoa mitään, päätin itse aloittaa. En kysynyt miksi Clarissa oli tullut tänne, tai miksi hän oli herännyt näin aikaisin. En kertonut omia kuulumisiani vaan kysyin "Oliko sinulla hauska ilta Tommin kanssa?" Clarissa käänsi katseensa hitaasti minua kohti. Apea hymy nousi hänen kasvoilleen "Ei ole ketään Tommia." Kasvoilleni muodostui hämmentynyt ilme ja yksi pikkukivistä putosi pois sydämeni päältä. "Olin Auroralla yötä, anteeksi." Helpotuin. En voinut enää pidätellä kyyneliä, ne valuivat putkouksena pitkin poskiani kimaltaen auringonsäteiden osueassa niihin. Ne eivät kuitenkaan ollut tuskaisia kyyneliä. Clarissa nosti kätensä poskelleni ja pehmeillä sormillaan hän kuivasi kyyneliäni. Sitten minä aloin taas parkua. Syöksyin kohti Clarissan syliä. Hän levitti kätensä tiukasti ympärilleni. Hänen hyväksyntänsä oli ihaninta mitä tiesin. Tunsin oloni huojentuneeki ja samalla niin syyliseksi. Halasin Clarissaa niin lujaa kuin pystyin ja tunsin hänen silittelevän minua. Hän painoi minua itseään vasten liikuttaessaan kättään pitkin selkääni. Poskeni tuntuivat märiltä ja kun avasin silmäni näin kuinka märkä Clarissan paita oli kyynelistäni. Vei tovin kun keräilin itseäni ja lopulta minä rauhotuin. Nousin pystyyn ja jäin nojaamaan vasten Clarissaa tämän käsi hartioideni ympärillä. Silloin minä päätin vaijeta. Päätin etten sanoisi sanaakaan suudelmasta tai siitä miten juoksin turhaan kotiin itkeäkseni jälleen kerran hänen rintaansa vasten.

Joku olisi voinut sanoa että olin säälittävä pelkuri kun en tunnustanut suudelmaa Clarissalle, enkä siksi ansainnut häntä. Joku olisi voinut pitää sitä epäreiluna koska Clarissa kertoi minulle omasta illastaan. Joku muu taas olisi voinut todeta että ylireagoin, mitä yhdestä suudelmasta murehtimaan. Näin minä kuitenkin päätin, päätin sulkea koko päivän mieleni kaukaisimpaan ja pimeimpään kolkkaan ja olla kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut. Nojatessani vasten Clarissaa, miettiessäni kuinka ihanalta hän tuoksui ja kuinka kauniilta hän näytti minä olin varma että hän kyllä aavisti mitä minä olin tehnyt. En voinut tietää oliko minua ja Clarissaa luotu toisillemme tai miten meille tulevaisuudessa olisi käynyt. Tiesin kuitenkin että siinä paikassa, siinä elämäntilanteessa Clarissa oli parasta mitä ikinä olisin voinut saada ja yksi oli varmaa. "Clarissa" minä sanoin. "Mitä Henna" hän vastasi minulle lempeästi. puin ne miljoonat kauniit tunteet hänestä sanoiksi. Se lause kertoi siitä kuinka kiltti hän oli, kuinka häntä ihailin, kuinka häntä halusin ja kuinka en tiennyt miten ikinä olisin voinut olla yhtä hyvä hänelle.

 "Minä rakastan sinua" sanoin. Clarissa katsoi minuun eikä hänen tarvinnut sanoa sanoja. Hän hymyili minulle, se oli juuri se hymy mikä oli tarkoitettu vain ja ainoastaan minulle, ja se kaunis hymy kertoi minulle kuinka paljon hänkin minua rakasti.

Kalevankankaan hautausmaa 2013

Tähtipölyä osa 9.

Se oli viimeinen kerta kun näin Ronin. En tiedä mitä hänelle tapahtui tai mihin hän meni, eikä sen väliä. Minä juoksin, juoksin niin kovaa kuin pystyin. En tiennyt että ihminen pystyi juoksemaan niin nopeaa kännissä. Halusin heti kotiin Clarissan luo, ihansama mitä tapahtui, halusin vain nähdä Clarissan. Päästyäni pois keskustasta olin jo todella hengästynyt. Kurkkuni tuntui kuivalta ja värit sekä ihmiset ympärilläni näyttivät sumeilta. Juoksin suoraa teiden yli välittämättä niillä kulkevista autoista, kuulin jarrutusääni sekä tööttäilyä, mutta en edes kääntänyt päätäni nähdäkseni mitä tapahtui. Juoksin päin ihmisiä jotka paheksuvasti minua väistivät. Kun vihdoin pääsin tielle jossa ei näkynyt ristinsielua romahdin maahan katulampun valon alle. Istuin siinä polvillani ja haukoin happea. Minua ahdisti. Sisälläni kasvoi jotain kamalaa ja olisin vain halunnut oksentaa sen kaiken ulos, mutta osa minusta huusi että minä ansaitsen sen, ja niin päätin etten tekisi sitä ennen kuin näkisin Clarissan. Olin pettänyt hänet, enkä todellisuudessa halunnut kenenkään muun koskevan minuun. En huomannut itkeväni kun vasta sitten kun huomasin suolaisen kyyneleen valuvan suuhuni. Syntiset huuleni kostuivat kyynelistä, enkä pystynyt enää hallitsemaan itseäni. Kyyneleet vain valuivat ja minä vollotin, itkin kuin lapsi. Kyyristyin maahan kerälle ja huusin. "Clarissa, Clarissa, Clarissa, Clarissa..." toistin sitä kauneinta nimeä jota maa päällään kantoi. Se kaunis nimi kuului maailman kauneimmalle ihmiselle ja kun minä mietin häntä, päätin että menen hänen luokseen nyt. Avauduin kerältäni ja nousin vapisten ylös. Näkökentässäni pimeni, otin vierelläni olevasta betonikohoumasta kiinni. Hetken seistyäni ja näkökentän palauduttua otin askeleen ja sitten taas toisen. Pian jatkoin juoksemista. Itkin, huusin ja tunsin kuinka räkä valui inhottavasti naamallani. Näin kuinka ohitseni käveli ihmisiä jotka kummastelivat käytöstäni, mutta eivät välittääneet niin paljoa että oilisivat kysyneet jos olisin tarvinnut apua, ei se mitään, en minäkään olisi voinut välittää heistä sen vähempää. Alitettuani tunnelin, minua kohti käveli umpikänninen vanha raihnainen mies. Mies nosti tärisevän sormensa kohti minua ja mörisi jotain. Hän oli selvästi aikeissa pilkata minua. Hän työnsi naamansa suorastaan vasten naamaani, mutta minä hyppäsin sivuun. Hyppäsin vieressä olevaan kukkapenkkiin, kiersin miehen ja sitten taas juoksin. Siinä mielentilassa en olisi epäillyt hetkeäkään lyödä miestä, mutta hän oli vain toisarvoinen este matkallani Clarissan luo. Jalkani alkoivat jo väsyä mutta mieleni käski jatkaa. Sillä ei ollut väliä kuinka paljon sattui ja hengästytti, halusin olla jo kotona. Halusin nähdä Clarissan nukkuvan kaunista unta sängyssämme ja kömpiä hänen viereensä lämpimän peiton alle. En ajatellut mitä olisin Clarissalle sanonut. En ajatellut olisinko kertonut mitä oli tapahtunut, vai olisinko vain itkenyt säälittävästi hänen rintaansa vasten kertomatta sen enempää mitä oli tapahtunut. Halusin vain että hän olisi pidellyt minua ja hymyillyt minulle sitä lempeää hymyä mikä oli omistettu vain ja ainoastaan minulle.

 Juostuani vielä kilometrin lisää saavuin vihdoin kerrostalomme ulkoovelle. Etsin taskustani kylmällä kädelläni avaimia. Tunsin pehmeän nalle avaimenperäni ja tunnistin avaimen oikeaksi. Tungin avaimen avainlukkoon ja väänsin sitä, kuultuani piippauksen merkkinä lukon avautumisesta, riuhtaisin oven auki niin nopeasti kuin pystyin. Askeleeni kaikuivat pimeässä rappukäytävässä kun juoksin rappuset kolmanteen kerrokseen. Huusin pääni sisällä jälleen Clarissan nimeä. Asuntomme ovella pysähdyin tasaamaan hengitystäni. Pitelin avainta kädessäni, hengitin sisään ja ulos. Kerättyäni voimia avasin oven ja astuin pilkkopimeään eteiskäytävään. Mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Suljin oven ja juoksin kengät jalassa makuuhoneeseen huutaen "Clarissa!". Clarissa ei ollut siellä. Huone oli pimeä ja sänky tyhjä. Kävin vielä läpi vessan sekä keittiön mutta Clarissaa ei näkynyt missään, hän ei ollut kotona. Palasin takaisin makuuhuoneeseen ja vajosin hitaasti lattialle. Oli tyhjä olo. "Niimpä tietenkin..." minä sanoin itselleni "Clarissa on sen Tommin kanssa." Istuin lattialla kauan tuijottaen ilmaa. Olin siinä ehkä viisi minuuttia tai puolituntia, tunnin jopa, en muista kuin sen että se oli pitkä aika. Lopulta nousin seisomaan, riisuuduin ja heitin vaatteet lattialle, kömmin alasti sänkyyn ja vedin peiton päälleni. Tunsin kylmän hien valuvan selässäni. Minulla oli mitä kamalin olo ja mietin että miksi Clarissa olisi edes ollut kotona, eihän minunkaan ollut tarkoitus tulla kotiin ennen aamuyötä.

Tähtipölyä osa 8.

 Ilta oli viimein lähtenyt käyntiin ja havaihduin siihen että nauroin. Nauroin ihan aidosti ympärilläni istuvien ihmisten jutuille. Olin oppinut jo nimiä, yksi tyttö oli Anniina ja toinen Laura, pitkätukkainen poika oli nimeltään taas Jaakko. Epäilin kuitenkin etten muistaisi näidenkään ihmisten nimiä seuraavana päivänä. Avasin jo neljättä tölkkiäni ja olin polttanut varmaan melkein puoli askia tupakkaa, saatoin tuntea sen kaiken tervan keuhkoissani. Puoli askia oli suurimäärä, minulle joka poltti hädintuskin kerran päivässä. Ei aikaakaan kun uskalsin jo osallistua keskusteluun. "Mäkään en oo kovin hyvä koulussa." Sanoin ehkä vähän nolosti, enkä ollut edes varma mistä puhuttiin, mutta kukaan ei kuitenkaan katsonut minua oudosti, joten kommenttini tuskin meni ihan mönkään. "Haha mun pitäis lopettaa lukio, mietin vaan mitä helvettii mä siellä teen, täskin jaksossa oon käyny vaan kolme kurssia" Anniina nauroi ja niin minäkin. "Kuulin muuten että Nikolla on pajaa" kertoi joku pitkähiuksinen blondi keskeyttäkseen koulujuttumme. "Oikeesti. Missä Niko on?!" Jack huusi. "Kotonaan vissiin, sillä oli tänään joku perhe juttu." Keksustelu "pajasta" lähti käyntiin ja porukka totesi että heidän tulisi mennä joku päivä Nikolle. Tiesin vain sen verran että paja oli nimitys jollekkin huumeelle, mutta minulla ei ollut hajuakaan mitä se todellisuddessa oli joten pyrin pysymään poissa keskustelusta. Alkoholin ja tupakan ymmärsin mutta halusin pysyä kaukana kaikesta sen vahvemmasta. Ron huomasi kuinka kiusaantuneelta näytin ja hän tunki käteeni taas uuden kaljatölkin. Minusta alkoi pikkuhiljaa tuntua siltä että Ron oli kiva. Hän suojeli minua.

 Istuin maton päällä kaksin Ronin kanssa. Muu porukka juoksenteli ruohikolla riehumassa ja pari poikaa olivat lähteneet hakemaan mäkkäristä ruokaa. En ollut varma mitä porukkamme teki, ilmeisesti leikkivät tai painivat mutta minua ei huvittanut osallistua, eikä ilmeisesti Roniakaan. Nojasimme toisiimme ja minä hörähtelin hölmösti aina kun näin jotain hauskaa tapahtuvan. Kauempana toisen puun alla oli toinen joukkio joka koostui lähes kokonaan nuorista miehenaluista. Näimme kuinka joku nousi kyseisen porukan keskeltä seisomaan ja alkoi lähestyä meitä hidasta mutta varmaa tahtia. Se oli pitkä ruskeahiuksinen poika, joka vaikutti olevan vähintään yhtä kännissä kuin mekin. Poika huudahti jo vähän matkan päästä meille "Heijssan!" Katsoimme hänen hoipertelevan eteemme ja kyykistyvän siihen. Pojan turhankin lähelle ilmaantunut naama toi mukanaan inhottavan valkoviinin lemun. Aloin olemaan jo hyvin kännissä, mutta minulla oli edelleen kohteliaisuuteni rippeet tallella, siispä sanoin pojalle "Moi" mutta todellisuudessa toivoin hänen menevän pian pois. "Vad heter du? Jag heter Kalle. Varför är du här?" Katsoimme Ronin kanssa toisiamme. Kumpikaan meistä ei tainnut olla halukas testaamaan ruotsin taitojamme. "Bra bra!" Ron huusi. Poika katsoi hämmästyneenä meitä ja sanoi sitten jotain mikä meni totaalisesti ymmärryksemme yli. "Jag talar inte sveska, jag talar finska" Minä yritin selittää luomavalla känniaksentillani. Poika nauroi yritykselleni puhua ja alkoi viittomaan kohti omaa porukkaansa. Hän luultavasti yritti kertoa meille että voisimme liittyä heidän seuraansa. Ron tokaisi päättävästi pojan pyyntöön "Sprit och fint flicka här!", lienikö ne ainoat sanat mitkä hän ruotsiksi taitoi "Rökning kan dödä" lisäksi. Onneksemme joku pojan leiristä huusi hänelle "Kalle idiot! Komma här!" Poika hyvästeli meidät ja nousi horjuen pystyyn. Seurasimme pojan hoipertelua takaisin kavereidensa luo odottaen koska hän kaatuisi, mutta ihme kyllä hän pääsi perille asti pystyssä.

 Katsoimme Ronin kanssa toisiamme ja repesimme nauramaan. Nauroin niin kovaa että vatsalihaksiini sekä poskiini sattui. Kun viimein rauhoituimme aloimme vihdoin puhua, hieman vaivalloisesti tosin. Minulla ja Ronilla ei pahemmin ollut mitään yhteistä, mutta jokin hänessä kuitenkin kiehtoi minua kovasti, vaikken sitä halunnut itselleni myöntää. "Sulla on kauniit silmät" minä sanoin, ihan vain pitääkseni pientä keskustelua yllä. "Sulla on kiva fleda" Ron sanoi vastineeksi kehulleni ja otti kädellään kiinni rastastani. Hän leikitteli sillä sormiensa välissä ja samalla veti minua hitaasti kohti itseään. Ympärillämme riehuvien toveriemme kiljaisut vaikenivat ja katsoeassani Ronin silmiin, tunsin että siinä olimme vain me. Ennen kuin olin edes ehtinyt huomata, huulemme koskettivat toisiaan. Ronin huulet olivat niin sileät ja pehmeät, ne tuntuivat hyvältä omiani vasten. Suljin silmäni ja tunsin kuinka Ron asetti kätensä takaraivolleni ja toisen käden hän laski alaselälleni. Jatkoimme suutelemista, en pystynyt lopettamaan. En ajatellut mitään, alkoholi pyöritti päätäni ja poskeni olivat suorastaan polttavan kuumat. Huulemme kohtasivat toisensa yhä uudelleen ja uudelleen, ja kehomme lähestyivät toisiaan pikkuhiljaa yhä enemmän ja enemmän. Hetkeen en erottanut meidän olevan erillisiä olentoja. Suullani oli kosteus, lämpö ja läheisyys. Tunsin kuinka Ronin kieli tunkeutuu suuhuni. Sillä hetkellä havahduin siihen mitä oli tapahtumassa. Tuntui siltä kuin suuri määrä pahuutta olisi syöksynyt sisälleni hirveää vauhtia vallaten koko kehoni. Minä tärisin, en pystynyt liikkumaan. Tunsin Ronin kielen liikkuvan yhä suussani ja toivoin hänen lopettavan. Kuva Clarissasta nousi ajatuksiini ja olin varma että tukehtuisin syylisyyteen sillä hetkellä. Ron lopetti huomattuaan etten ollut enään vastaanottava. Hän nojautui taakse päin ja katsoi minua odottavasti. "Tuota, minun pitää mennä... Mennä kotiin" Minä muistaakseni sanoin. Nousin sitten pystyyn ja lähdin juoksemaan niin lujaa kuin tärisevät jalkani sallivat. Ohittaessani nurmella leikkivät kaverini, huusi heidän joukostaan Jack minulle "Henna hei, mihin sä meet?!" en kuullut häntä. Jack kääntyi katsomaan Ronia kysyvästi ja olen varma että Ron hymyili.
 

 

Tähtipölyä osa 7.

Kun saavuin kaupunkiin oli ulkona jo hämärää, aurinko oli laskenut ja taivas hohti sinistä kajoa. Seisoin rautatieasemalla ja pidin kädessäni ruokakaupan pussia joka sisälsi sixpackillisen karpalolonkeroa. Toisella kädellä yritin valita Jackin numeron kännykkäni puhelinluettelosta, mutta se oli hankalaa. Minua jännitti niin että käteni tärisivät, enkä saanut niitä millään rauhoittumaan. Kun olin valinnut Jackin numeron, odotin pala kurkussa hälytys äänen loppuvan ja Jackin vastaavan. Kun Jack viimein vastasi huusi hän jälleen "Hennaa! Joko oot keskustassa?" Tiesin Jackin olevan jo pienessä hiprakassa. "Joo, oon rautiksella." Kuulin puhelun taustalta naurua ja puhetta. Jännitys sisälläni vain kasvoi ja kasvoi. "Hienoa tuun vastaan. Kävele sitä ison tien oikeaa puolta kohti Koskipuistoa!" Vastasin Jackille ymmärtäneeni ohjeen, lopetin puhelun ja yritin alkaa löytämään reittiä tien oikealle puolelle. Liikkellä oli paljon ihmisiä ja minua alkoi ahdistaa kun jouduin pujottelemaan heidän välissään. Välillä he tönivät minua, toisinaan astuivat kantapäilleni. Tuntui siltä kuin kukaan ei välittäisi kenestäkään, että näiden ihmisten sisällä ei asunut henkeä. Heidät oltiin luotu vain tarinan täytteeksi, hankaloittamaan elämääni, tönimään minua ja juoksemaan päättömästi katukuvassa suuntaan jos toiseen. Käveltyäni ison tien oikeaa puolta näin vihdoin Jackin kasvot ihmisjoukon takaa. Sillä hetkellä olin iloinen siitä että Jack oli pitkä. Juoksin hänen luokseen välittämättä ohikulkijoista yhtään sen enempää kuin he välittivät minusta. Saatoin tönäistä paria vanhaa rouvaa ja hipaista yhtä keski-ikäistä miestä mutta ei sillä ollut väliä. Selvittyäni Jackin luokse, halasin häntä ja huohotin hengästyneenä. "No mikäs on?" Katsoin Jackia ja hänen alkoholin punertamia  kasvojaan, hän katsoi minua hämmästyneenä, mutta väänsi sitten suunsa hymyyn ja sanoi "Mennään!". Hän nosti kätensä hartioideni ympärille ja kävelimme siten tien päähän. Jack kertoi minulle iloisesti kuinka he olivat jo aloitelleet ja missä he tarkalleen istuivat. Pian kauppatie tuli lopuunsa ja edessämme avautu koskipuisto, se paikka mihin loppuiltani oli sinetöity.

Kävelimme hämärään puistoon ja näin pieniä ryhmiä istuskelemassa ympäri puistoa. Monet ihmiset olivat hakeutuneet istumaan puiden alle nurmelle, toiset taas katulamppujen luo ja jotku istuivat niillä harvoilla penkeillä jotka puistoon oltiin tuotu. Katulampuista ja iltakajosta huolimatta oli niin hämärää etten erottanut ympäriinsä istuvia ihmisiä. Minua karmi, tuntui siltä kuin kaikki olisivat katsoneet minua ja mietin mikä näistä ryhmistä oli meidän? Jack ohjasi minut hieman kauempana sijaitsevan lehtipuun alle jonka alla istuvasta porukasta aloin jo tunnistamaan meidän koululaisia. Jos minua ei aikaisemmin stressannut jo tarpeeksi, nyt olin todella valmis juoksemaan pakoon. "Hei kattokaa tämmösen mä löysin!" Jack kailotti kaikille ja toivoin että olisin vain voinut kadota. "Ompa se sulonen", "No katos vaan" tuntemattomat ihmiset heittelivät kommentteja. Yritin hymyillä. Näin kaikkien joukossa Miran ja ajattelin isuutua maton päälle hänen viereen mutta Jack laski kätensä selkääni vasten ja työnsi minua toiseen suuntaan. "Roninhan sä jo tunnetkin! Istu vaikka sen viereen." "Voi ei! Mihin tahansa muualle kuin Ronin  viereen" huusin mielessäni mutta en pistänyt vastaan. Ron ja tuntematon tyttö tekivät väliinsä tilaa ja niin minä istuin siihen. Ringin keskuuteen nousi painostava hiljaisuus. Otin kauppakassista esiin lonkeron ja avaamisesta lähtevä kolahdus oli ainut ääni joka sillä hetkellä kuului. Onneksi paikalle saapui lisää ihmisiä. En tuntenut heitä mutta heidän liittyäessä joukkoon keskustelu alkoi taas kulkea. Ihmisten keskustellessa keskenään pyrin pitämään katseeni lonkerossa ja toivoin pääseväni pian känniin että uskaltaisin avata suuni. Käänsin katseeni kohti Ronia. Hänkään ei puhunut mitään. Katselin häntä arvioiden ja yritin miettiä miksei hän puhunut. Oliko hän vähäsanainen muuten vain vai vaivasiko häntä jokin. Hän käänsi katseensa minuun ja näki minun tuijottavan häntä. Yritin paeta hänen silmiään kääntämällä omani takaisin kohti lonkerotölkkiäni ja huomasin sen olevan tyhjä. Asetin tölkin ringin keskelle johon kaikki tyhjät tölkit oltiin asetettu, niin että pullojen kerääjät voisivat luoksemme saapuessaan viedä ne pois. Olin ottamassa kassistani esiin uutta lonkeroa kun Ron tarttui käteeni ja tunki siihen kaljatölkin. Tunsin kuinka naamaani rupesi kuumottamaan ja jos ulkona ei olisi ollut niin pimeää, olisi kaikki varmasti huomanneet että olin punainen kuin paloauto. En sanonut mitään, eikä sanonut Ronkaan. Katselin tölkkiä ja älysin että se oli samanmerkkinen kuin ne kaljat mitä Ron oli aikaisemmin kaupasta varastanut. Siinä minä punnitsin missä meni moraalini raja. Olisiko tämäkin tölkki ollut varastettu? Joisinko todella varastettua kaljaa? Mutta kun näin Ronin odottavan katseen tunsin kuinka minun oli pakko avata tölkki, ikään kuin hyväksyäkseni Ron. Nostin tölkin huulilleni ja kun olin saanut ensimmäisen kulauksen alas tunsin käden taipuvan vyötäröni ympärille. Se oli Ronin käsi. Nojasin häneen. Olisin vetänyt itseni irti jos olisin uskaltanut mutta ymmärsin tuntevani oloni turvallisemmaksi siinä, kuin jos olisin vain istunut siinä itsekseni. Nojatessani Roniin tunsin hänen hengityksensä ja jo silloin huusin mielessäni Clarissalle anteeksi.

Tähtipölyä osa 6.

En nähnyt häntä enää sen jälkeen sinä päivänä. Yritin avata unen muuraamia silmiäni ja näin hänet ovensuulla. Korvissani kaikui, "Hei hei Henna" hän sanoi ja katosi eteiskäytävään. Pian kuulin oven avautuvan ja sulkeutuvan ja sitten hän olikin poissa. Vatsassani myllersi ja käperryin peiton alle. Sillä hetkellä tiesin että päivästä tulisi pitkä. Nostin kädet kasvoillleni. Hieroin unisia silmiäni ja samalla tunsin kuinka kylmä nenänpääni olikaan. Aikani kieriskeltyä ja lymyiltyäni peiton alla nousin vihdoin ylös. Astuessani pois peiton alta tunsin kuinka viileä huoneilma huomasi läsnäoloni ja hakeutui tietoisesti kohti peiton alla lämmitettyä ihoani. Minä olin niitä ihmisiä joilla oli aina kylmä, oli vuodenaika mikä tahansa. Toisinaan minusta tuntui että jos koskin kerrankin kylmään ovenkahvaan, oli käteni kylmä koko loppupäivän. Riensin vaatekaapille ja puin päälleni villapaidan etten jäätyisi. Mietin mitä minun pitäisi laittaa päälleni, illasta olisi tulossa viileä. Tuntui siltä että kaikki kivat vaattet olivat taas pesussa. Minä ja Clarissa olimme laiskanpuoleisia pesemään pyykkiä. Lopulta päädyin vetämään jalkaani kolme kerrosta sinaapinvärisiä sukkahousuja ja yhdet villasukat. Muuta en tarvinnut. Puettuani kävelin keittiöön. Clarissa oli jättänyt minulle valmiiksi keitettyä kahvia. Kaataessani jo jäähtynyttä kahvia kuppiin, mietin miten kiltti Clarissa oli. Mahassani taas muljahti ja minusta tuntui että olin tekemässä jotain todella väärää. Yritin uskotella itselleni että kaikki oli hyvin, että tämä päivä olisi hyvä asia ja että tämä ei haittaisi Clarissaa, Clarissa ei haittaisi minua, eikä millään olisi mitään väliä. Istuessani pöydän ääressä juomassa kahvia pyörittelin asioita mielessäni. Ajatukset kimposivat seinästä aina toiseen ja sitten taas toiseen ja niin edelleen. Mitä jos minua ei oltu tarkoitettu olemaan Clarissan kanssa? Mitä jos minun tulisi todella itsenäistyä? Mitä minä tulevaisuudeltani haluiaisin? Miksi minä olin tullut tähän? Ja näin minä jälleen onnistuin yliajattelemaan. Se oli inhottava tapa. En oikeastaan halunnut edes tietää mitä syvällä pääni sisällä liikkui, luultavasti tuhansia kysymiksiä joihin en osannut vastata, sekä pahoja ajtauksia joita en halunnut tietää ajattelevani. Siksi aina pyrin pitämään kaiken sisälläni, ettei kukaan muu joutuisi kohtaamaan mieleni pimeyttä. Hörppäsin kahvia ja käänsin katseeni ikkunata ulos. Ulkona oli sumuista. Katselin pikkulintuja jotka lentelivät vasten vaaleansinisestä vaaleanpunaiseen liukuvaa taivasta ja niin minä suljin taas mieleni.

Kävelin koulunkäytävällä. Se oli pitkä käytävä jonka rajasi ne vaaleankellertävät seinät joita vihasin. Vastaan käveli ihmisiä ja aina kun joku ohitti minut käänsin katseeni kohti varpaitani. En halunnut katsoa ketään silmiin. Jos oltiin rehellisiä, minua oltiin kiusattu erilaisuuteni takia koko peruskouluaikani. Se oli sellainen asia mistä en tykännyt puhua paljon. Kiusaaminen oli niin pientä että koin epäreiluksi valittaa siitä, koska monet olivat kokeneet paljon enemmän, mutta todellisuudessa se oli luonut minulle jonkinlaisen pelon ihmisiä kohtaan. Kadulla kävellessäni pelkäsin aina ohikulkevan ihmisen kommentoivan ulkonäköäni ja kiersin aina isommat ihmislaumat kaukaa. Olin taas eksynyt ajatuksiini kun joku nosti takaapäin kätensä hartialleni ja vetäisi minua taaksepäin. "Hennaa!" Jack huusi. Käännyin ympäri ja katsoin Jackia säikähtäneenä sydän pamppaillen. "Moi" kakertelin tervehdyksen ulos suustani ja samalla häpesin. Jack oli varmasti huomannut minun säikähtäneen häntä pahemman kerran. "Oothan vielä tulossa tänään koskipuistoon?" Jack kysyi. "Oonhan mä." Minä sanoin samalla kun älysin että siinä meni viimeinen mahdollisuuteni perua koko illanvietto. Näin kuinka kauempana käytävällä Ron lähetyi meitä. Käänsin katseeni poispäin kun hän saapui seisomaan Jackin viereen. He puhuivat keskenään jotain mihin en pahemmin kiinnittäny huomiota. Jack nauroi, ja he olivat lähdössä mutta ohittaessani minut Jack muisti vielä sanoa "Hei niin Henna tuu viideks kaupungille! Soitellaan vaikka sitten." Minä nyökkäsin ja jäin katsomaan kuinka he kävelivät käytävän päätyyn ja katosivat pian näkyvistä. Seisoin siinä hetken ja kunnes olin varma etten joutuisi kävelemään heidän perässään, jatkoin matkaa kohti saksanluokkaa, kohti sitä oppituntia mitä vihasin enemmän kuin mitään muuta. Ja sitten minä taas ihmettelin miksi olin edes valinnut mokoman kielen riesakseni.

Tähtipölyä osa 5.

Olin ostanut koulun kahviosta proteiinipatukan. Mutustin sitä ja katselin vieressä istuvia ystäviäni jotka söivät kouluruokaa ja juttelivat keskenään. Istuimme neljänhengen pöydässä mutta Essi ja Mira olivat tuoneet pari ylimääräistä tuolia pöytään. "Voi vittu sitä Lammisen ämmää, en varmaa mee enää sen kursseille..." Mira valitti opettajasta josta hän ei ilmeisesti tykännyt. Mira valitti usein ja jos hän ei valittanut hän piti muuten vain kovaa haloota kaikesta. En erityisemmin pitänyt Mirasta, vaikka en edes tuntenut häntä kunnolla. Kaikki kaverini olivat tosin jostain syystä kiintyneet häneen. Koko pöytä jatkoi valittamista kyseisestä opettajasta. Itse jaksoin harvemmin näihin keskusteluun liittyä. Toisinaan tuntui siltä kuin ihmiset olisivat unohtaneet ne asiat joilla on oikeasti merkitystä. Kaikesta turhasta van valitettiin mutta ei osattu arvostaa sitä mitä on. Huokasin syvään ja aloin kirjoittamaan viestiä Clarissalle joka oli vielä kotona. Kavereideni äänet muuttuivat hiljalleen epämääräiseksi taustahälinäksi. Pian en enää erottanut sanoja, ääniä taikka sitä mitä ympärilläni tapahtui, kaikki se muuttui toisarvoiseksi. Sulkeutuneesta pakotilastani minut nosti pois tuttu ääni. "Tuukko Jack huomenna pussikaljalle keskustaan? Ois koko lössi kasassa" Lopetin viestin kirjoittamisen ja nostaessani katseeni näin kuinka Ron otti Jackia harteista ystävällisesti kiinni. Jackin ilme kirkastui ja hän vastasi "No mikä ettei, perjantain kunniaks." Jack huomasi kuinka minä hölmönä tuijotin häntä ja Ronia. "Hei Henna! Haluutsä tulla messiin?" Minä säikähdin. Minua harvoin kutsuttiin mihinkään. "En mä oikein..." sisäinen pelokas hiireni oli valmiina kieltäytymään kunnes Jack alkoi puhua päälleni. "Vai mitä Ron? Voihan Henna tulla?" Ron käänsi kylmän katseensa suoraan minuun ja sanoi päin naamaani "kai se voi tulla." Pieni ärtymyksen tunne nousi sisällääni nähdessäni kuinka Ron halusi tehdä selväksi minulle ettei hän välittänyt tulisinko vai en. Suorastaan kiusallani päätin sen kummemmin asiaa harkitsematta vastata myöntävästi "Kyl mä tuun!" Jack hymyili ja taputti selkääni "Mahtavaa, sua niin harvoin näkee nykyään koulun ulkopuollella." Hymyilin Jackille mutta käänsin katseeni pois päin älytessäni että ilta keskustassa tarkottaisi iltaa ilman Clarissaa.

Pyörin keittiössä ja laitoin kahvia tulemaan. Huuhtelin aikaisemmin käyttäneeni kahvikupin joka lojui tiskipöydällä ja odotin kahvin valmistuvan. Mietin miten seuraava päivä tulisi menemään ja mitä Clarissa tulisi siitä ajattelemaan. Saatoin kuulostaa säälittävältä mutta Clarissa oli tullut
elämääni sellaisessa tilanteessa jolloin hänestä oli minulle äärettömän paljon apua. Siitä lähtien 
olimme melkein aina olleet yhdessä, tukeneet toinen toistamme joten minun oli toisinaan hyvin hankala olla ilman häntä. Sen lisäksi että en voinut viettää iltaa Clarissan kanssa, minua huolestutti kaikki uudet ihmiset ja Ron. En kuitenkaan kehdannut enää kieltäytyä. Ehkä vihdoin oli tullut se aika kun pystyisin tekemään uusia asioita yksin. Huomasin kahvin jo tippuneen ja kaadoin sitä kuppiin. Menin huoneeseeni ja istuuduin sängylleni, johon olinkin päättänyt jäädä loppu illaksi katsomaan telkkaria. Kuulin oven kolathavan ja sillä hetkellä älysin nukahtaneeni. En tiennyt mitä kello oli mutta ulkona oli pilkkopimeää. Nousin ylös unisen huterasti ja käveltyäni eteiseen näin Clarissan. Katoin häntä ja hän katsoi suoraan minuun mitään sanomatta, ihan kuin hän olisi odottanut minun sanovan asiani. "Meen huomenna kavereiden kanssa ulos." Minä kakertelin. Clarissa näytti ensin hämmentyneeltä mutta sitten hänen huulilleen nousi tyyni hymy. "Selvä kulta." Clarissa käveli keittiöön  ja minä jäin seisomaan eteiseen. Sydämessäni vihlaisi. En ollut edes varma miksi mutta olin odottanut Clarissan olevan jotenkin ideaa vastaan, mutta hän ei edes kysynyt mihin ja keiden kanssa olin menossa. Kävelin Clarissan luo keittiöön ja odotin hänen sanovan jotain. Seisoin siinä, halusin edes jonkun kysymyksen. Oli hiljaista, kuului vain kolinaa kun Clarissa nosteli jääkaapista ruoka-aineksia pöydälle. Hän kokosi aineksista aterian lautaselle ja nosti sen mikroon. Kuului hurinaa ja siinä minä vain odotin. Clarissa ei edes katsonut minua mutta lopulta hän sanoi jotakin. "Hyvä oikeastaan jos olet huomenna kavereidesi kanssa. Eräs Tommi töistä pyysi minua kanssaan kahville. Ehkä vietän sitten aikaa huomenna hänen luonaan." Nauroin hermostuneesti myöntymisen merkiksi mutta minua inhotti. Tommi kuulosti pahaenteiseltä eikä Clarissakaan ollut viettänyt aikaa uusien ihmisten kanssa sitten sen jälkeen kun menimme yhteen. Itseasiassa Clarissa ei edes pitänyt uusista ihmisistä. Minulla ei ollut kuitenkaan mitään varaa estää häntä lähtemästä kahville sillä itse olin aikeissa vetää kännit ulkona, illalla, syysilmassa, varastelevien ja rääväsuisten teinien seurassa.

Tähtipölyä osa 4.

Katsoin kylpyhuoneen seinää, sitä haaleaa aamuvaloa mikä siihen ikkunasta heittäytyi. Kylpyhuoneen seinä oli vaaleanvihreä mutta valo sai sen näyttämään pehmeänkeltaiselta. Kuulin kuinka hanasta tippui pisaroita ammeeseen. Kaiken sen hiljaisuuden keskellä pisaroiden kohdatessa ammeen vallanneen veden pystyi kuulemaan kuinka ne kohtasivat. Istuin kylpyammeessa ja tunsin kuinka vesi oli jo muuttunut haaleaksi. Maassa lojui kasa vaatteitani: yöpaitani, alusvaatteeni, sekä vaatteet jotka minun oli tarkotus pukea, kaikki olivat samassa pinossa. Niiden päälle olin heittänyt kännykkäni. Kello oli jo yli yhdeksän ja tiesin olevani taas myöhässä koulusta. Kosteuden rypistämistä sormistani tippui pisaroita veteen. Laskin sormeni veden pinnalle, leikittelin pintajännitteellä ja yritin saada aikaan kevyitä aaltoja. Mietin koulua. En ollut koskaan ollut mikään mallioppilas, arvosanani olivat keskinkertaisia ja välillä jopa keskinkertaisen alapuolella. Olin kuitenkin aina ollut hyvin tunnollinen, vaikka harvemmin tein läksyjä tai luin kokeeseen, olin silti aina jokaisella tunnilla ja lintsasin elämäni ensimmäisen kerran vasta lukiossa. Tunnilta pois jääminen sai aina jostain syystä omatuntoni soimaan mutta myöhästelystä oli jo muodostunut tapa. Nousin hitaasti ammeesta ja katsoin ikkunasta ulos, aurinko paistoi suoraan silmiini ja tunsin kuinka päänsärky alkoi nousemaan. Nappasin peilikaapista pari mietoa särkylääkettä ja puin lattialla lojuvat vaatteet reippaasti päälleeni. Kipitin eteiskäytävän kautta huoneeseeni jossa näin Clarissan katsomassa telkkaria sänkyni päällä. Nähdessään minut Clarissa kysyi "Joko lähetään?" Nyökkäsin pukiessani sukkahousuja jalkaan. Lähdimme niin nopeasti kun pystyimme, halusin ehtiä kouluun edes lopputunniksi ja Clarissan työt alkoivat pian. Meillä molemmilla oli pitkä päivä edessä mutta olin iloinen ettei Clarissa sentään ollut iltavuorossa. Hän saatteli minut koululle asti joka oli matkan varrella bussipysäkille. Pussasimme ja hyvästelimme toisemme. Clarissan käännyttyä poispäin astelin sisään ruosteisesta portista kohti isoa keltaista möhkälettä, kouluani.

Ruokatunnin aikaan istuin kahviossa ja odotin jonkun tutun istuvan viereeni. Tarjottimella oli lautasellinen kasvismuonaa. En oikein tiennyt mitä se oli. Pyörittelin ruokaa ympäri lautasta haarukallani mutta söin sen silti. En pitänyt nirsoilusta, ilmainen ruoka oli mielestäni aina arvostettavaa. Pian lisää ihmisiä alkoi ajautua kohti ruokalaa mutta huolestuin kun en nähnyt ystäviäni. Tunsin oloni helposti turvattomaksi jos ympärilläni ei ollut tuttuja ihmisiä. Sillä ei ollut väliä keskustelinko heidän kanssaan vai en, vaan tärkeintä oli se että he olivat läsnä. Pidin katseeni tarjottimessa ettei minun olisi tarvinnut kinnittää huomiota ympärillä pyöriviin tuntemattomiin ihmisiin, mutta silloin huomasin jonkun isttuutuvan pöytään jossa istuin. Tunnistin hahmon heti Roniksi. Hän istuutui kuusi-paikkaisen pöydän toiseen päätyyn. Olin hämmentynyt, miksi Ron istui viereeni? Eikö muualla ollut tilaa vai oliko hänellä jotain asiaa? Tuntui kiusalliselta istua samassa pöydässä. Ron ei sanonut sanaakaan ja en tie nyt olisiko minun kuulunut sanoa jotain. Yritin olla katsomatta häntä mutta en voinut estää katsettani välillä eksymästä häneen. Katsoin hänen siroja kasvojaan ja tummia silmiään. Hän näytti niin kylmältä istuessaan siinä niin merkityksettömänä.  Mietin mitä niin kylmän oloisen olennon sisällä saattoi liikkua. Minuutit kuluivat ja ruokatunti lähestyi loppuaan. Tunsin oloni yhä kiusalliseksi, mutta en voinut sanoa enää mitään, olimme jo menneet sanojen aikarajan toiselle puolelle. Olin myös vähän vihainen, nimittäin ystävilleni, mihin he oikein olivat jääneet lorvimaan?  Pian Ron nousi tarjottimensa kanssa seisomaan ja käveli pois. Hän ei edes katsonut minuun. Huokaisin helpotuksesta ja vein hetken kuluttua omatkin astiani pois. Matkalla takaisin tunnille törmäsin Sofiaan ja Jackiin. He kertoivat olleensa koko ruokatunnin kuvataideluokassa valmistelemassa maalauspohjiaan, niimpä tietenkin.

Pääsin koulusta vasta neljän jälkeen. Tulin kotiin kaupan kautta josta mukaan tarttui sipsiä, dippiä, kaalia ja vessapaperia. Astuessani kotieteiseen ilokseni huomasin että Clarissan kengät olivat jo paikallaan. Niiden lisäksi eteisessä oli kuitenkin kaksi tuntematonta kenkäparia. Kuulin keittiöstä puhetta. Riisuin kengät ja ulkotakin jonka ripustin naulakkoon. Kävelin eteiskäytävän päätyyn ja näin keittiössä Clarissan parin muun ihmisen kanssa. He olivat Clarissan kavereita. "Ai heippa kulta, oot jo kotona? Kato Aurora ja Petra päättivät tulla käymään." Clarissa kertoi. Tervehdin tyttöjä minkä jälkeen otin ison kulhon esiin kaapista ja täytin sen sipseillä. Olin helpottunut että kylässä olikin tuttuja ihmisiä. Pidin yleensä kaikista Clarissan kavereista. He olivat mukavia ihmisiä joilla oli aina jotain mukavaa sanottavaa, kaiken lisäksi he pitivät minusta, eikä pelkästään Clarissan tyttöystävänä vaan minuna itseäni. Aurora oli Clarissan pitkäaikaisempi ystävä, jostain peruskoulusta asti muistaakseni. Petraan Clarissa oli taas tutustunut vasta lukiossa. "Mitäs tyttö?" kysyi Aurora laskiessani sipsikulhoa pöydälle. "Tuotiin mukanamme pari pulloa viiniä, otas lasit esiin." jatkoi Petra. Hymyilin heille ja selitin jotain koulupäivästäni samalla kun nostelin viinilaseja alas kuivauskaapista. Asetin lasit pöydälle ja siitä hetkestä kun punaviiniä kaadettiin ensimmäiseen lasiin lähti käynttin yksi hieno, nauruntäytteinen, alkoholin makuinen ja tupakansavun hajuinen ilta.

Tähtipölyä osa 3.

Joimme pullon kuivaa omenasiideriä. Pian pullo vaihtui toiseen pulloon ja ei aikaakaan kun kolmas pullo oli jo juotu. Istuimme sängylläni, Clarissa piteli minua sylissään. Katsoimme surkeaa 80-luvun komediaa ja nauroimme kippurassa, tiedäthän, sillä lailla että poskiin sattui ja tuntui kuin ei olisi saanut naurulta henkeä. Välillä keksimme hahmoille omia repliikkejä ja toisinaan nauroimme hölmöille yksityiskohdille ja kehnoille tehosteille. Jossain vaiheessa nauroin niin paljon että horjahdin hänen päälleen. Makasin hänen päällään, hän katseli minua ja hymyili, siirsi hiuksia silmieni edestä ja työnsi sitten käteeni tortillan. Katsoin tortillaa hölmistyneenä, se ei oikein sopinut tunnelmaan. Olin juuri saanut ahdettua itseeni jo yhden mutta en voinut kieltäytyä tästä, Clarissa halusi varmistaa että syön tarpeeksi.

 Yritimme jatkaa elokuvan katsomista mutta juotava loppui. Molemmista tuntui että kolme siideriä eivät olleet tarpeeksi joten päätin lähteä nopeasti käymään kaupassa, se oli myös syy jättää tortilla kesken, sen syöminen tuntui mahdottomalta. "Tulen pian takaisin" huusin astuessani ovesta ulos. Horjuin rappuset ala ja ulos sateeseen. Ulkona oli pilkkopimeää vaikka kello oli vasta kuusi. Lähin kauppa sijaitsi ihan kadun toisella puolella joten pitkälle ei tarvinut mennä. Se oli pieni lähikauppa josta sai vähän kaikkea, pienellä valikoimalla ja korkeilla hinnoilla. Astelin sisään kauppaan ja toivon että vaikutin selväjärkiseltä, nimittäin päässäni pyöri aikalailla. Kävelin hyllylle jossa alkoholijuomia säilytettiin. Samalla kun pohdin mikä olisi hyvää ja luonnollista mutta tarpeeksi halpaa, huomasin kuinka viereeni astui mustahiuksinen poika. Näin kuinka poika, suunnilleen minun pituiseni alkoi lappaamaan kaljaa laukkuunsa. Kun poika käänsi päätään varmistaakseen ettei kukaan huomannut häntä, näin hänen kasvonsa. Kyseessä ei ollutkaan poika vaan tyttö samasta koulusta jossa kävin. Häntä kutsuttiin Roniksi mutta hänen oikea nimensä oli kai Ronja. Hän kyllä näytti pojalta, kauniilta pojalta. Hän katsoi suoraan silmiini mutta ei näyttänyt yhtään huolestuneelta siitä että olin nähnyt hänet. Hän ei irroittanut katsettaan ja minusta tuntui etten pystynyt liikkumaan. Olin sanaton ja tuntui hetken että teolla jonka Ron teki ei ollut merkitystä. Pian Ron katosi hyllyjen sekaan ja ilmeisesti pääsi pois liikkeestä kenenkään huomaamatta. Minä jäin paikalleni seisomaan. Pudistelin päätäni ja katsoin taas edessäni kasaantuvia juomia. Otin jotain mikä ensimmäisenä käteeni sattui ja lähdin pois kaupasta, kassan kautta.



  Kävellessäni takaisin sisälle mietin Ronia. En ollut koskaan jutellut hänelle, vaikka hän oli joidenkin kavereideni kanssa läheinen. Olin vain katsellut häntä käytävillä mutta en tiennyt hänestä paljoakaan, vain sen että hän ilmeisesti halusi olla poika ja sen että hän vietti paljon aikaa keskustassa. Kävelin tien yli kerrostaloomme ja rappuset takaisin kolmanteen kerrokseen. Kun astuin sisään Clarissa huusi minulle jotain huoneestani. En kuullut mitä hän sanoi mutta kävelin hänen luokseen. Tiputin kauppakassin keskelle lattiaa ja kömmin takaisin Clarissan syliin. Clarissa ei sanonut mitään vaan käänsi minut makuulle ja pussasi ensin otsaani, sitten kaulaani ja lopuksi poskeani. Hän asettui viereeni makaamaan ja nosti minut päälleen pää vasten hänen rintaansa. Hän silitteli hiuksiani ja minä taas kerran mietin kuinka paljon hän minusta välitti, miten hän aina tiesi kun minua vaivasi jokin ja kuinka hän sai minun oloni helpottumaan sanaakaan sanomatta. Nousin sängystä, hain kauppakassin lattialta ja ojensin sen Clarissalle. Clarissa nosti tölkin värikkäästä kangaskassista. "Kuoharia? Miks sä ostit kuoharia?" Naurahdin hieman, minulla ei ollut mitään muistikuvaa siitä mitä olin ostanut. Katsoin pussiin ja näin siellä kolme tölkkiä kuoharia, ison tölkin kaljaa ja kuitin. Katsoimme toisiamme hämmentyneinä kunnes purskahdimme nauruun. Erikoiset juomavalintani eivät meitä kuitenkaan estäneet,  kuului kolahdus ja sihinää kun avasimme tyytyväisinä kuoharitölkkimme ja jatkoimme leffailtaamme seuraavalla toivottomalla elokuvalla.