Tähtipölyä osa 7.

Kun saavuin kaupunkiin oli ulkona jo hämärää, aurinko oli laskenut ja taivas hohti sinistä kajoa. Seisoin rautatieasemalla ja pidin kädessäni ruokakaupan pussia joka sisälsi sixpackillisen karpalolonkeroa. Toisella kädellä yritin valita Jackin numeron kännykkäni puhelinluettelosta, mutta se oli hankalaa. Minua jännitti niin että käteni tärisivät, enkä saanut niitä millään rauhoittumaan. Kun olin valinnut Jackin numeron, odotin pala kurkussa hälytys äänen loppuvan ja Jackin vastaavan. Kun Jack viimein vastasi huusi hän jälleen "Hennaa! Joko oot keskustassa?" Tiesin Jackin olevan jo pienessä hiprakassa. "Joo, oon rautiksella." Kuulin puhelun taustalta naurua ja puhetta. Jännitys sisälläni vain kasvoi ja kasvoi. "Hienoa tuun vastaan. Kävele sitä ison tien oikeaa puolta kohti Koskipuistoa!" Vastasin Jackille ymmärtäneeni ohjeen, lopetin puhelun ja yritin alkaa löytämään reittiä tien oikealle puolelle. Liikkellä oli paljon ihmisiä ja minua alkoi ahdistaa kun jouduin pujottelemaan heidän välissään. Välillä he tönivät minua, toisinaan astuivat kantapäilleni. Tuntui siltä kuin kukaan ei välittäisi kenestäkään, että näiden ihmisten sisällä ei asunut henkeä. Heidät oltiin luotu vain tarinan täytteeksi, hankaloittamaan elämääni, tönimään minua ja juoksemaan päättömästi katukuvassa suuntaan jos toiseen. Käveltyäni ison tien oikeaa puolta näin vihdoin Jackin kasvot ihmisjoukon takaa. Sillä hetkellä olin iloinen siitä että Jack oli pitkä. Juoksin hänen luokseen välittämättä ohikulkijoista yhtään sen enempää kuin he välittivät minusta. Saatoin tönäistä paria vanhaa rouvaa ja hipaista yhtä keski-ikäistä miestä mutta ei sillä ollut väliä. Selvittyäni Jackin luokse, halasin häntä ja huohotin hengästyneenä. "No mikäs on?" Katsoin Jackia ja hänen alkoholin punertamia  kasvojaan, hän katsoi minua hämmästyneenä, mutta väänsi sitten suunsa hymyyn ja sanoi "Mennään!". Hän nosti kätensä hartioideni ympärille ja kävelimme siten tien päähän. Jack kertoi minulle iloisesti kuinka he olivat jo aloitelleet ja missä he tarkalleen istuivat. Pian kauppatie tuli lopuunsa ja edessämme avautu koskipuisto, se paikka mihin loppuiltani oli sinetöity.

Kävelimme hämärään puistoon ja näin pieniä ryhmiä istuskelemassa ympäri puistoa. Monet ihmiset olivat hakeutuneet istumaan puiden alle nurmelle, toiset taas katulamppujen luo ja jotku istuivat niillä harvoilla penkeillä jotka puistoon oltiin tuotu. Katulampuista ja iltakajosta huolimatta oli niin hämärää etten erottanut ympäriinsä istuvia ihmisiä. Minua karmi, tuntui siltä kuin kaikki olisivat katsoneet minua ja mietin mikä näistä ryhmistä oli meidän? Jack ohjasi minut hieman kauempana sijaitsevan lehtipuun alle jonka alla istuvasta porukasta aloin jo tunnistamaan meidän koululaisia. Jos minua ei aikaisemmin stressannut jo tarpeeksi, nyt olin todella valmis juoksemaan pakoon. "Hei kattokaa tämmösen mä löysin!" Jack kailotti kaikille ja toivoin että olisin vain voinut kadota. "Ompa se sulonen", "No katos vaan" tuntemattomat ihmiset heittelivät kommentteja. Yritin hymyillä. Näin kaikkien joukossa Miran ja ajattelin isuutua maton päälle hänen viereen mutta Jack laski kätensä selkääni vasten ja työnsi minua toiseen suuntaan. "Roninhan sä jo tunnetkin! Istu vaikka sen viereen." "Voi ei! Mihin tahansa muualle kuin Ronin  viereen" huusin mielessäni mutta en pistänyt vastaan. Ron ja tuntematon tyttö tekivät väliinsä tilaa ja niin minä istuin siihen. Ringin keskuuteen nousi painostava hiljaisuus. Otin kauppakassista esiin lonkeron ja avaamisesta lähtevä kolahdus oli ainut ääni joka sillä hetkellä kuului. Onneksi paikalle saapui lisää ihmisiä. En tuntenut heitä mutta heidän liittyäessä joukkoon keskustelu alkoi taas kulkea. Ihmisten keskustellessa keskenään pyrin pitämään katseeni lonkerossa ja toivoin pääseväni pian känniin että uskaltaisin avata suuni. Käänsin katseeni kohti Ronia. Hänkään ei puhunut mitään. Katselin häntä arvioiden ja yritin miettiä miksei hän puhunut. Oliko hän vähäsanainen muuten vain vai vaivasiko häntä jokin. Hän käänsi katseensa minuun ja näki minun tuijottavan häntä. Yritin paeta hänen silmiään kääntämällä omani takaisin kohti lonkerotölkkiäni ja huomasin sen olevan tyhjä. Asetin tölkin ringin keskelle johon kaikki tyhjät tölkit oltiin asetettu, niin että pullojen kerääjät voisivat luoksemme saapuessaan viedä ne pois. Olin ottamassa kassistani esiin uutta lonkeroa kun Ron tarttui käteeni ja tunki siihen kaljatölkin. Tunsin kuinka naamaani rupesi kuumottamaan ja jos ulkona ei olisi ollut niin pimeää, olisi kaikki varmasti huomanneet että olin punainen kuin paloauto. En sanonut mitään, eikä sanonut Ronkaan. Katselin tölkkiä ja älysin että se oli samanmerkkinen kuin ne kaljat mitä Ron oli aikaisemmin kaupasta varastanut. Siinä minä punnitsin missä meni moraalini raja. Olisiko tämäkin tölkki ollut varastettu? Joisinko todella varastettua kaljaa? Mutta kun näin Ronin odottavan katseen tunsin kuinka minun oli pakko avata tölkki, ikään kuin hyväksyäkseni Ron. Nostin tölkin huulilleni ja kun olin saanut ensimmäisen kulauksen alas tunsin käden taipuvan vyötäröni ympärille. Se oli Ronin käsi. Nojasin häneen. Olisin vetänyt itseni irti jos olisin uskaltanut mutta ymmärsin tuntevani oloni turvallisemmaksi siinä, kuin jos olisin vain istunut siinä itsekseni. Nojatessani Roniin tunsin hänen hengityksensä ja jo silloin huusin mielessäni Clarissalle anteeksi.