En nähnyt häntä enää sen jälkeen sinä päivänä. Yritin avata unen muuraamia silmiäni ja näin hänet ovensuulla. Korvissani kaikui, "Hei hei Henna" hän sanoi ja katosi eteiskäytävään. Pian kuulin oven avautuvan ja sulkeutuvan ja sitten hän olikin poissa. Vatsassani myllersi ja käperryin peiton alle. Sillä hetkellä tiesin että päivästä tulisi pitkä. Nostin kädet kasvoillleni. Hieroin unisia silmiäni ja samalla tunsin kuinka kylmä nenänpääni olikaan. Aikani kieriskeltyä ja lymyiltyäni peiton alla nousin vihdoin ylös. Astuessani pois peiton alta tunsin kuinka viileä huoneilma huomasi läsnäoloni ja hakeutui tietoisesti kohti peiton alla lämmitettyä ihoani. Minä olin niitä ihmisiä joilla oli aina kylmä, oli vuodenaika mikä tahansa. Toisinaan minusta tuntui että jos koskin kerrankin kylmään ovenkahvaan, oli käteni kylmä koko loppupäivän. Riensin vaatekaapille ja puin päälleni villapaidan etten jäätyisi. Mietin mitä minun pitäisi laittaa päälleni, illasta olisi tulossa viileä. Tuntui siltä että kaikki kivat vaattet olivat taas pesussa. Minä ja Clarissa olimme laiskanpuoleisia pesemään pyykkiä. Lopulta päädyin vetämään jalkaani kolme kerrosta sinaapinvärisiä sukkahousuja ja yhdet villasukat. Muuta en tarvinnut. Puettuani kävelin keittiöön. Clarissa oli jättänyt minulle valmiiksi keitettyä kahvia. Kaataessani jo jäähtynyttä kahvia kuppiin, mietin miten kiltti Clarissa oli. Mahassani taas muljahti ja minusta tuntui että olin tekemässä jotain todella väärää. Yritin uskotella itselleni että kaikki oli hyvin, että tämä päivä olisi hyvä asia ja että tämä ei haittaisi Clarissaa, Clarissa ei haittaisi minua, eikä millään olisi mitään väliä. Istuessani pöydän ääressä juomassa kahvia pyörittelin asioita mielessäni. Ajatukset kimposivat seinästä aina toiseen ja sitten taas toiseen ja niin edelleen. Mitä jos minua ei oltu tarkoitettu olemaan Clarissan kanssa? Mitä jos minun tulisi todella itsenäistyä? Mitä minä tulevaisuudeltani haluiaisin? Miksi minä olin tullut tähän? Ja näin minä jälleen onnistuin yliajattelemaan. Se oli inhottava tapa. En oikeastaan halunnut edes tietää mitä syvällä pääni sisällä liikkui, luultavasti tuhansia kysymiksiä joihin en osannut vastata, sekä pahoja ajtauksia joita en halunnut tietää ajattelevani. Siksi aina pyrin pitämään kaiken sisälläni, ettei kukaan muu joutuisi kohtaamaan mieleni pimeyttä. Hörppäsin kahvia ja käänsin katseeni ikkunata ulos. Ulkona oli sumuista. Katselin pikkulintuja jotka lentelivät vasten vaaleansinisestä vaaleanpunaiseen liukuvaa taivasta ja niin minä suljin taas mieleni.
Kävelin koulunkäytävällä. Se oli pitkä käytävä jonka rajasi ne vaaleankellertävät seinät joita vihasin. Vastaan käveli ihmisiä ja aina kun joku ohitti minut käänsin katseeni kohti varpaitani. En halunnut katsoa ketään silmiin. Jos oltiin rehellisiä, minua oltiin kiusattu erilaisuuteni takia koko peruskouluaikani. Se oli sellainen asia mistä en tykännyt puhua paljon. Kiusaaminen oli niin pientä että koin epäreiluksi valittaa siitä, koska monet olivat kokeneet paljon enemmän, mutta todellisuudessa se oli luonut minulle jonkinlaisen pelon ihmisiä kohtaan. Kadulla kävellessäni pelkäsin aina ohikulkevan ihmisen kommentoivan ulkonäköäni ja kiersin aina isommat ihmislaumat kaukaa. Olin taas eksynyt ajatuksiini kun joku nosti takaapäin kätensä hartialleni ja vetäisi minua taaksepäin. "Hennaa!" Jack huusi. Käännyin ympäri ja katsoin Jackia säikähtäneenä sydän pamppaillen. "Moi" kakertelin tervehdyksen ulos suustani ja samalla häpesin. Jack oli varmasti huomannut minun säikähtäneen häntä pahemman kerran. "Oothan vielä tulossa tänään koskipuistoon?" Jack kysyi. "Oonhan mä." Minä sanoin samalla kun älysin että siinä meni viimeinen mahdollisuuteni perua koko illanvietto. Näin kuinka kauempana käytävällä Ron lähetyi meitä. Käänsin katseeni poispäin kun hän saapui seisomaan Jackin viereen. He puhuivat keskenään jotain mihin en pahemmin kiinnittäny huomiota. Jack nauroi, ja he olivat lähdössä mutta ohittaessani minut Jack muisti vielä sanoa "Hei niin Henna tuu viideks kaupungille! Soitellaan vaikka sitten." Minä nyökkäsin ja jäin katsomaan kuinka he kävelivät käytävän päätyyn ja katosivat pian näkyvistä. Seisoin siinä hetken ja kunnes olin varma etten joutuisi kävelemään heidän perässään, jatkoin matkaa kohti saksanluokkaa, kohti sitä oppituntia mitä vihasin enemmän kuin mitään muuta. Ja sitten minä taas ihmettelin miksi olin edes valinnut mokoman kielen riesakseni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti