Tähtipölyä osa 10.

 En tietenkään saanut unta. Halasin Clarissan sinistä tyynyä ja haistelin sitä, se tuoksui shampoolta jota hän käytti. Päässäni jomotti ja yritin pitää inhottavat ajatukset poissa mutta se oli turhaa. Omatuntoni oli valtava musta pallo joka painoi minua alaspäin vasten sänkyäni. Ensin en tiennyt mitä tunsin, mutta sitten olin varma että se musta pallo omatunnossani pyrki ulos. Vatsaani särki kun se raapi seinämiä vatssassani. Luulen että se yritti päästä ulos vatsani läpi mutta lopulta se turhautui ja löysi toisen reitin. Pallo alkoi kavuta ylöspäin pitkin ruokatorveani. Se ryömi, mateli kuin etana. Nousin hädissäni istumaan ja tajusin etten saanut happea. Yritin hengittää, mutta sisältäni ryömivä pahuus oli tuskallisen hidas. Köhittyäni ja kumarruttuani sängyn reunalle musta mönjä purkaantui suustani valtavaksi lammikoksi alleni. Haukoin happea silmät kosteina kyynelistä. Tunsin oloni helpottuvan hieman, olin varma että olisin kuollut siihen. Helpotus ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Kylmät väreet vierivät pitkin selkärankaani ja tunsin tuijotuksen porautuvan niskaani. Nostin hitaasti pääni nähdäkseni mitä edessäni oli. Keskellä edessäni avautuvaa pimeyttä näin sen. Huoneeni toisessa päässä kohosi noin kaksi metriä pitkä läpikuultava käärme. Se katsoi minua suurilla mustilla sieluttomilla silmillään hievahtamattakaan. Tujotin käärmettä suoraan silmiin. Se oli karmivan ohut pituuteensa nähden. Kun shokkini salli käperryin takaisin peiton alle niin nopeasti kuin pystyin. Tärisin hyperventiloimassa peiton alla vaivalloisesti kulkevaa huonoa lämmintä happea. Niin kuin lapsena, kuvittelin hölmösti että peittoni suojelisi minua kaikilta maailman möröiltä, tällä kertaa tosin tiesin että kyseessä ei ollut mörkä sänkyni alla, vaan olento jonka tiesin oikeasti väijyvän minua peiton ulkopuolella omassa huoneessani. Rutistin peittoa ja käteni hikoilivat. Ajattelin että jos pysyisin paikoillani päästämättä ääntäkään, niin ehkä se ei koskisi minuun. Selkääni raapi yhä sen katse mutta mitään ei tapahtunut, en kuitenkaan uskaltanut tulla pois peiton alta katsoakseni mitä oli tekeillä. Tiesin katsomattakin että se yhä tuijotti minua liikahtamatta senttiäkään. Suljin silmäni ja toivoin kaiken katoavan. "Auta minua Clarissa" rukoilin mielessäni yhä uudelleen ja uudelleen.

 Avasin silmäni aamuauringon paistaessa suoraan naamalleni. Kesti hetken että tiedostin taas olevani siinä ja kun vihdoin älysin missä olin alkoi joka paikkaan sattua. Jalkojani särki juoksemisesta, suussani maistui sairaalta ja kun muistin mitä oli tapahtunut, koko kehoani alkoi vihloa. Pian muistin myös käärmeen. Käännyin salaman nopeasti katsomaan oikealle puolelleni edessäni avautuvaa huonettani, mutta missään ei näkynyt mitään. Ei merkkiäkään käärmeestä. Huoneen päädyssä oli vain tuoli ja hakasesta roikkuva harmaa pyyhe joka ulottui maahan asti. Nenääni kantautui kuvottava haju ja kun laskin katseeni sängyn vierustalle näin lattialla lätäkön oksennusta. Nyrpistin naamaani ja nousin ylös sängystä kiertäen oksennuslammikon. Poistuin huoneesta ja kävelin eteiskäytävää pitkin keittiöön keittääkseni kahvia, mutta keskellä keittiötä minut valtasi outo tunne. Katsoin ulos ikkunasta auringon valaistessa minut. "Clarissa..." sanoin itsekseni. Jätin kahvin keittämättä ja palasin vikkelästi huoneeseeni. Puin äkkiä ylleni lökärit sekä pitkähihaisen paidan. Eteisessä tungin maiharit jalkaani sitomatta niitä, heitin takin päälleni, nappasin avaimet naulasta mukaani ja marssin ovesta ulos. Juoksin kolme kerrosta rappusia alas ja astuin ulos kylmään aamuilmaan. Lähdin kävelemään vasemmalle, suoraa tietä ylämäkeen. Kävelin harjua ylös ja ylös kohti hautausmaata joka sijaitsi vain muutaman sadan metrin päässä asunnostamme. Se oli iso hautausmaa joka sijaitsi yhdellä kaupunkini korkeimmista kohdista. En tiennyt miksi minusta tuntui siltä mutta tiesin että minun oli mentävä hautausmaalle.

 Ylitettyäni suojatien ja astuttuani sisään hautausmaan porteista, lähdin kapuamaan yhä ylemmäs rappusia ja pitkin kaartuilevia polkuja. Ympärilläni oli satoja kauniita hautoja kynttilöineen ja kukkineen. Hautausmaalla tuoksui männyiltä. Se oli kaunein hautausmaa jossa olin koskaan käynyt. Kävin siellä usein kävelyillä Clarissan kanssa, silloin luimme nimiä hautakivistä,.kerran löysimme jopa yhden hautakiven Clarissan nimellä. Nimien etsinnän lisäksi mietimme mikä oli kaikista haudoista hienoin ja kävelymme lopuksi meillä oli tapana mennä istumaan erään suihkulähteen reunalle. Minua alkoi hengästyttää rappusten loppu puolella. Kavuttuani viimeiset rappuset ylös henkeni kuitenkin salpaantui, näin hänet. Kyyneleet valuivat silmistäni. Aurinko paistoi suoraan minua kohti ikään kuin paljastaakseni minut. Kävelin hitaasti häntä kohti. Siinä hän istui, turkoosilla puisella penkillä katselemassa kaupunkiamme, harjun korkeimmalla kohdalla. Minä tärisin ja yritin pyyhkiä kyyneleitä hihoillani. Kävelin hänen virelleen ja istuuduin penkille. Katsoin suoraan horisonttiin. En tiennyt miten se olisi ollut mahdollista mutta minusta tuntui siltä kuin Clarissa olisi tiennyt kaiken. Tuntui juuri siltä kuin ala-asteella joutuessa opettajan kuulusteltavaksi. Mieleni olisi tehnyt vain halata Clarissaa niin lujaa kuin mahdollista mutta en uskaltanut. Katselimme molemmat kaupunkiamme ja sen ympärillä kasvava metsää. Pikkulinnut lensivät taivaalla ja edessämme avautuva näkymä oli uninen. Ilma oli kaunis niin kuin hautumaalla kasvava keveä maisema, mutta tunnelma oli jännittävä. En tiennyt mitä sanoa. Odotin Clarissan tekevän jotain mutta kun ymmärsin että hän ei ollut aikeissa sanoa mitään, päätin itse aloittaa. En kysynyt miksi Clarissa oli tullut tänne, tai miksi hän oli herännyt näin aikaisin. En kertonut omia kuulumisiani vaan kysyin "Oliko sinulla hauska ilta Tommin kanssa?" Clarissa käänsi katseensa hitaasti minua kohti. Apea hymy nousi hänen kasvoilleen "Ei ole ketään Tommia." Kasvoilleni muodostui hämmentynyt ilme ja yksi pikkukivistä putosi pois sydämeni päältä. "Olin Auroralla yötä, anteeksi." Helpotuin. En voinut enää pidätellä kyyneliä, ne valuivat putkouksena pitkin poskiani kimaltaen auringonsäteiden osueassa niihin. Ne eivät kuitenkaan ollut tuskaisia kyyneliä. Clarissa nosti kätensä poskelleni ja pehmeillä sormillaan hän kuivasi kyyneliäni. Sitten minä aloin taas parkua. Syöksyin kohti Clarissan syliä. Hän levitti kätensä tiukasti ympärilleni. Hänen hyväksyntänsä oli ihaninta mitä tiesin. Tunsin oloni huojentuneeki ja samalla niin syyliseksi. Halasin Clarissaa niin lujaa kuin pystyin ja tunsin hänen silittelevän minua. Hän painoi minua itseään vasten liikuttaessaan kättään pitkin selkääni. Poskeni tuntuivat märiltä ja kun avasin silmäni näin kuinka märkä Clarissan paita oli kyynelistäni. Vei tovin kun keräilin itseäni ja lopulta minä rauhotuin. Nousin pystyyn ja jäin nojaamaan vasten Clarissaa tämän käsi hartioideni ympärillä. Silloin minä päätin vaijeta. Päätin etten sanoisi sanaakaan suudelmasta tai siitä miten juoksin turhaan kotiin itkeäkseni jälleen kerran hänen rintaansa vasten.

Joku olisi voinut sanoa että olin säälittävä pelkuri kun en tunnustanut suudelmaa Clarissalle, enkä siksi ansainnut häntä. Joku olisi voinut pitää sitä epäreiluna koska Clarissa kertoi minulle omasta illastaan. Joku muu taas olisi voinut todeta että ylireagoin, mitä yhdestä suudelmasta murehtimaan. Näin minä kuitenkin päätin, päätin sulkea koko päivän mieleni kaukaisimpaan ja pimeimpään kolkkaan ja olla kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunut. Nojatessani vasten Clarissaa, miettiessäni kuinka ihanalta hän tuoksui ja kuinka kauniilta hän näytti minä olin varma että hän kyllä aavisti mitä minä olin tehnyt. En voinut tietää oliko minua ja Clarissaa luotu toisillemme tai miten meille tulevaisuudessa olisi käynyt. Tiesin kuitenkin että siinä paikassa, siinä elämäntilanteessa Clarissa oli parasta mitä ikinä olisin voinut saada ja yksi oli varmaa. "Clarissa" minä sanoin. "Mitä Henna" hän vastasi minulle lempeästi. puin ne miljoonat kauniit tunteet hänestä sanoiksi. Se lause kertoi siitä kuinka kiltti hän oli, kuinka häntä ihailin, kuinka häntä halusin ja kuinka en tiennyt miten ikinä olisin voinut olla yhtä hyvä hänelle.

 "Minä rakastan sinua" sanoin. Clarissa katsoi minuun eikä hänen tarvinnut sanoa sanoja. Hän hymyili minulle, se oli juuri se hymy mikä oli tarkoitettu vain ja ainoastaan minulle, ja se kaunis hymy kertoi minulle kuinka paljon hänkin minua rakasti.

Kalevankankaan hautausmaa 2013