Se oli viimeinen kerta kun näin Ronin. En tiedä mitä hänelle tapahtui tai mihin hän meni, eikä sen väliä. Minä juoksin, juoksin niin kovaa kuin pystyin. En tiennyt että ihminen pystyi juoksemaan niin nopeaa kännissä. Halusin heti kotiin Clarissan luo, ihansama mitä tapahtui, halusin vain nähdä Clarissan. Päästyäni pois keskustasta olin jo todella hengästynyt. Kurkkuni tuntui kuivalta ja värit sekä ihmiset ympärilläni näyttivät sumeilta. Juoksin suoraa teiden yli välittämättä niillä kulkevista autoista, kuulin jarrutusääni sekä tööttäilyä, mutta en edes kääntänyt päätäni nähdäkseni mitä tapahtui. Juoksin päin ihmisiä jotka paheksuvasti minua väistivät. Kun vihdoin pääsin tielle jossa ei näkynyt ristinsielua romahdin maahan katulampun valon alle. Istuin siinä polvillani ja haukoin happea. Minua ahdisti. Sisälläni kasvoi jotain kamalaa ja olisin vain halunnut oksentaa sen kaiken ulos, mutta osa minusta huusi että minä ansaitsen sen, ja niin päätin etten tekisi sitä ennen kuin näkisin Clarissan. Olin pettänyt hänet, enkä todellisuudessa halunnut kenenkään muun koskevan minuun. En huomannut itkeväni kun vasta sitten kun huomasin suolaisen kyyneleen valuvan suuhuni. Syntiset huuleni kostuivat kyynelistä, enkä pystynyt enää hallitsemaan itseäni. Kyyneleet vain valuivat ja minä vollotin, itkin kuin lapsi. Kyyristyin maahan kerälle ja huusin. "Clarissa, Clarissa, Clarissa, Clarissa..." toistin sitä kauneinta nimeä jota maa päällään kantoi. Se kaunis nimi kuului maailman kauneimmalle ihmiselle ja kun minä mietin häntä, päätin että menen hänen luokseen nyt. Avauduin kerältäni ja nousin vapisten ylös. Näkökentässäni pimeni, otin vierelläni olevasta betonikohoumasta kiinni. Hetken seistyäni ja näkökentän palauduttua otin askeleen ja sitten taas toisen. Pian jatkoin juoksemista. Itkin, huusin ja tunsin kuinka räkä valui inhottavasti naamallani. Näin kuinka ohitseni käveli ihmisiä jotka kummastelivat käytöstäni, mutta eivät välittääneet niin paljoa että oilisivat kysyneet jos olisin tarvinnut apua, ei se mitään, en minäkään olisi voinut välittää heistä sen vähempää. Alitettuani tunnelin, minua kohti käveli umpikänninen vanha raihnainen mies. Mies nosti tärisevän sormensa kohti minua ja mörisi jotain. Hän oli selvästi aikeissa pilkata minua. Hän työnsi naamansa suorastaan vasten naamaani, mutta minä hyppäsin sivuun. Hyppäsin vieressä olevaan kukkapenkkiin, kiersin miehen ja sitten taas juoksin. Siinä mielentilassa en olisi epäillyt hetkeäkään lyödä miestä, mutta hän oli vain toisarvoinen este matkallani Clarissan luo. Jalkani alkoivat jo väsyä mutta mieleni käski jatkaa. Sillä ei ollut väliä kuinka paljon sattui ja hengästytti, halusin olla jo kotona. Halusin nähdä Clarissan nukkuvan kaunista unta sängyssämme ja kömpiä hänen viereensä lämpimän peiton alle. En ajatellut mitä olisin Clarissalle sanonut. En ajatellut olisinko kertonut mitä oli tapahtunut, vai olisinko vain itkenyt säälittävästi hänen rintaansa vasten kertomatta sen enempää mitä oli tapahtunut. Halusin vain että hän olisi pidellyt minua ja hymyillyt minulle sitä lempeää hymyä mikä oli omistettu vain ja ainoastaan minulle.
Juostuani vielä kilometrin lisää saavuin vihdoin kerrostalomme ulkoovelle. Etsin taskustani kylmällä kädelläni avaimia. Tunsin pehmeän nalle avaimenperäni ja tunnistin avaimen oikeaksi. Tungin avaimen avainlukkoon ja väänsin sitä, kuultuani piippauksen merkkinä lukon avautumisesta, riuhtaisin oven auki niin nopeasti kuin pystyin. Askeleeni kaikuivat pimeässä rappukäytävässä kun juoksin rappuset kolmanteen kerrokseen. Huusin pääni sisällä jälleen Clarissan nimeä. Asuntomme ovella pysähdyin tasaamaan hengitystäni. Pitelin avainta kädessäni, hengitin sisään ja ulos. Kerättyäni voimia avasin oven ja astuin pilkkopimeään eteiskäytävään. Mistään ei kuulunut minkäänlaista ääntä. Suljin oven ja juoksin kengät jalassa makuuhoneeseen huutaen "Clarissa!". Clarissa ei ollut siellä. Huone oli pimeä ja sänky tyhjä. Kävin vielä läpi vessan sekä keittiön mutta Clarissaa ei näkynyt missään, hän ei ollut kotona. Palasin takaisin makuuhuoneeseen ja vajosin hitaasti lattialle. Oli tyhjä olo. "Niimpä tietenkin..." minä sanoin itselleni "Clarissa on sen Tommin kanssa." Istuin lattialla kauan tuijottaen ilmaa. Olin siinä ehkä viisi minuuttia tai puolituntia, tunnin jopa, en muista kuin sen että se oli pitkä aika. Lopulta nousin seisomaan, riisuuduin ja heitin vaatteet lattialle, kömmin alasti sänkyyn ja vedin peiton päälleni. Tunsin kylmän hien valuvan selässäni. Minulla oli mitä kamalin olo ja mietin että miksi Clarissa olisi edes ollut kotona, eihän minunkaan ollut tarkoitus tulla kotiin ennen aamuyötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti