Clarissa "cosplay"

 Koska välillä tekee mieli tuoda hahmojaan henkiin muuten kuin vain lauseiden taikka kynän ja paperin avulla. Vaikka taidankin olla liian pullaposkinen hymysyy kantamaan Clarissan roolia.

 

 

Kohti tähtiä osa 6.

Seuraavien päivien ajan näin Clarissaa jokapäivä. Pikku hiljaa opin tuntemaan häntä paremmin. Aloin löytämään meistä paljon yhteneväisyyksiä ja kokoajan tykästyin häneen enemmän ja enemmän. Hän ei avautunut minulle vielä paljoa mutta se ei haitannut. Etenimme varmasti. Sain selville että hän oli 18, minua vuoden vanhempi. Sain myös selville sen että pidimme molemmat samanlaisesta musiikista, vanhasta rockista ja hempeästä kitaran rämpytyksestä. Olimme molemmat kasvissyöjiä, Clarissa vegaani, minä lacto ovo. Katsoimme paljon elokuvia 70-80-luvulta. Lauloimme läpi elokuvien romanttiset hitit. Kävimme pitkillä kävelyillä lähelläni sijaitsevalla hautummaalla. Suurimman osan ajasta vietimme luonani ja ennen kuin ehdin edes huomata oli aamuteeni vaihtunut aamukahviin, eikä Clarissa istunut enää yksin tupakalla parvekeellani vaan taskussani häämötti oma Pall Mallin siniseni. Satoi tai paistoi saimme aikamme aina jollain tapaa kulumaan. Vietimme aikaa niin paljon keskenämme että emme enää arastelleet. En enää stressannut tai hävennyt itseäni. Pystyimme ilmaisemaan helposti olotilojamme ja mielitekojamme, mutta sitä tunnetta joka sydämmessäni poltteli en uskaltanut kakistaa ulos. Pelkäsin torjutuksi tulemista, pelkäsin että kiirehdin, annoin niiden kauniiden keskikesän päivien lentää perhosen siivillä.
 Kerran Clarissan vanhemmat lähtivät viikoksi Iso-Britanniaan ja jättivät Clarissan siksi aikaa yksin kotiin. Silloin Clarissa ehdotti jos tulisin tavastamme poiketen hänen luokseen. Clarissa neuvoi miten pääsisin hänen luokseen ja kertoi tulevansa myös itse vastaan. Hyppäsin siis seuraavaan kymppi bussiin mikä läheiselle bussipysäkilleni tuli ja matkasin sillä alle 15 minuuttia Clarissan luokse. Maisemat vaihtuivat kun matkustin läpi keskustan toiselle puolelle kotikaupunkiani. Clarissa oli pysäkillä jo minua vastassa ja heilautti minulle niin että bussi osasi pysähtyä oikealla pysäkillä. Ulkona oli kesäisen lämmin ilma mutta kun astuin ulos bussista tunsin iholleni tippuvan pieniä pisaroita. "Moikka, mennään sisälle, täällä alkaa tihkuttamaan" Clarissa moikkasi minua ja viittoi mihin suuntaan lähdimme. Clarissa asui ihan bussipysäkin vieressä modernissa mutta pienessä omakotitalossa. Katselin pihaa jolle astelimme. Se oli pieni mutta täynnä omenapuita ja muita istutuksia. Clarissan avatessa oven pystyin haistamaan talon ominaistuoksun. Se ei tuoksunut Clarissalta, pikemminkin pyykinpesuaineelle, vaiko tiskiaineelle, en oikein osannut sanoa. Riisuin tennarini ja jätin ne eteiseen. Tunsin viileän kaakelilattian jalkojeni alla. Vilkuilin uteliaasti ympärilleni. Suoraan edessämme nousi rappuset yläkertaan. Oikealla puolella oli taas keittiö ja rappusien vieressä käytävä joka johti todennäköisesti johonkin olohuoneen tapaiseen. Vasemmalla puolellani näin vessan jonka raollaan olevasta ovesta pystyin erottamaan sen perältä saunan. "Mennäänkö mun huoneeseen? Ei täällä oikein oo mitään nähtävää." Clarisa kysyi astellessaan jo rappusia ylös. Nyökkäsin ja lähdin kapuamaan metallisia rappusia Clarissan perässä ylös. Yläkerta näytti olevan yhtä ainutta käytävää jonka varrella oli kuitenkin neljä ovea. Clarissa asteli niistä heti ensimmäiseen kaartuen vasemmalle. Kävelin hitaasti huoneeseen. Huone oli pieni mutta kotoisa. Toisin kuin muualla asunnossa huoneessa tuoksui Clarissalta. Ihan kuin huone oltaisiin otettu jostain toisesta talosta ja kiinnitetty tähän. Vaikka muut huoneet vaikuttivat erittäin järjestelmällisiltä oli Clarissan huoneessa kotoista sotkua: kahvikuppeja ja vinoja kirjapinoja pienellä työpöydällä ja sinitarralla liimattuja kuvia ja julisteita seinällä. "Sori, en ehtinyt siivoomaan." Clarissa pahoitteli kerätessään kasaa vaatteitaan lattialta. "Ei yhtään haittaa." vastasin ja hengitin huoneen Clarissan tuoksuista mutta kesäisen raikasta ilmaa. Tutkiskelin huoneen yksityiskohtia silmilläni ja oikean puoleisella seinällä näin asetelman valokuvia. Niitä oli muutama, joissakin oli iso porukka kavereita tekemässä erilaisia aktiviteetteja, toisissa taas oli pelkästään Clarissa sekä yksi hänen kaverinsa. Päättelin kuvien olevan jonkinlainen kollaasi kaikista hänen kavereistaan. Naurahdin ja sanoin vahingossa ääneen sen mitä ajattelin "Miksen minä ole tällä seinällä?" Clarissa kääntyi katsomaan minua apein kasvoin, mitä hämmästyin kovasti. "Anteeksi!" Clarissa sanoi ja laski kasan vaatteitaan tyhjälle tuolille. "Siinä on kuvia minulle rakkaimmista ihmisistä. Haluaisin lisätä sinutkin sinne mutta minulla ei ole kuvaa sinusta." Hämmennyin. Clarissa vaikutti oikeasti olevansa pahoillaan mikä sai oloni jokseenkin epämukavaksi, sillä minähän vain vitaisilin. En muutenkaan olettanut että olisin kuulunut hänen rakkaimpien ihmisien seinälleen. "H-hei ei se mitään! Kyllä mä ymmärrän." Yritin rauhoitella Clarissaa jota en koskaan aikaisemmin ollut nähnyt niin pahoillaan. Clarissan ilme kirkastui ja hän huudahti "Kuule! Me voidaan korjata tää!" Clarissa nappasi minua kiinni ohuesta ranteestani ja kiskoi minut vierelleen isolle sängylleen makaamaan. Naurahdin epävarmasti ja mietin mitä Clarissa yritti. Katsoin kun hän otti kännykkänsä sängyn reunaltaan. Sitten hän nappasi minut kainaloonsa, nosti kännykkänsä yläpuolellemme ja asetti etukameran päälle. "Me voidaan ikuistaa tää hetki seinälleni, hymyä!" Sen enempää odottelematta Clarissa nappasi meistä kuvan. Kuva ei ollut yhtä valmisteltu kuin muut hänen seinällään olevat kuvat. Meidän kuva oli parempi. Kuvassa Clarissa makasi ylempänä katsoen suoraan kameraan, minä taas vähän alempana. Clarissan sileä käsi oli kietoutunut ympärilleni ja minä näytin hämmentyneeltä, mitä olinkin mutta nauroin iloista naurua. Kuva oli täydellinen kuvastamaan sitä hetkeä. Sellaisena halusin Clarissan näkevän meidät. Me olimme erityisiä, muuta kuin kiiltokuvahymyjä. Myhäilin hetken tyytyväisenä ja sitten me hiljenimme.
 Makasimme vieretysten peiton päällä ja katselimme ylös kattoon. Kuulin aukinaisesta ikkunasta kuinka sadepisarat lasekutuvuivat maahan ja omenapuun oksille. Viileä tuuli puhalsi paljaalle iholleni ja liikutteli hiuksiani. Minulla ei kuitenkaan ollut kylmä. Clarissa ja hänen sänkynsä olivat lämpimiä. "Kuule Clarissa. Mikset lähtenyt vanhempiesi mukaan Iso-Britanniaan? Iso-Britannia on kuitenkin joka tytön unelma." Kysyin Clarissalta kääntämättä kuitenkaan katsettani häneen. "Vanhempani menivät vain sukulaisia tapaamaan, minua ei huvittanut lähteä kun sain kerrankin aikaa olla ilman vanhempiani, enkä edes pidä isän suvusta." "Sukua katsomaan? Sinulla on siis brittiläisi sukulaisia?" Hämmästyin. En ollut koskaan aikasemmin tunetnut ketään jolla olisi sukua Britanniassa. "Enkö ole kertonut? Isäni on britti. Äitini tapasi hänet nuorena, ensimmäisellä matkallaan Lontooseen." "Vau, kuulostaa hienolta!" intoilin. Silloin Clarissa käänsi katseensa minuun. Hän katsoi syvälle silmiini ja hymähti alakuloisen näköisenä. "Pidätkö sinä Iso-Britanniasta?" Clarissa kysyi minulta. "J-joo." vastasin hieman epäröiden miettien olisiko minun pitänyt kenties vastata jollain muulla tavalla. "Selvä sitten. Lähdetään joskus Lontooseen. Vain me kaksi. Mitäs sanot?" Clarissa suorastaan päätti. Vastasin iloisesti "Joo!" Loppupäivän vieitmme makaillen Clarissan sängyllä, pulisten ja syöden dippivihanneksia jotka Clarissa oli jo valmiiksi meille valmistanut. En edelleenkään tiennyt mikä Clarissan mieltä kaihersi vaikka toisinaan pystyin aistimaan tuskan hänen sisällään. Sen kuitenkin tiesin että edistyimme. Matkustimme hurjaa vauhtia sitä päämäärää kohti mistä unelmoin.

Kohti tähtiä osa 5.

Olin tietenkin koskipuistossa reilusti ennen Clarissaa. Innostuksissani olin lähtenyt asunnoltani pahemmin mitään ajattelmatta. Matkalla vaihdoin Clarissan kanssa pari tekstiviestiä. Toisessa kerroin että olin valmis lähtemään heti, Clarissa taas vastasi että hän asuu bussipysäkin vieressä ja että pääsisi nopeasti seuraavalla bussilla keskustaan. Sovimme että kohtaisimme kosken varrella sijaitsevalla penkillä jonka vieressä kasvoi iso lehtipuu. Istuin puisella penkillä jännityksestä täristen. Rämpläsin kännykkääni jatkuvasti odottaen viestiä. Nostin pääni kuitenkin vähän väliä vilkuillakseni ympärilleni. En tiennyt yhtään mistä suunnasta Clarissa tulisi ja aikoiko hän laittaa viestiä kun on lähempänä. Potkin jalkojeni alla avautuvaa soraista maata ja piirtelin siihen viivoja. Minulla oli aivan surkea stressinsietokyky. Aina kun jännitys tai stressi iski en pystynyt olemaan paikoillani minuuttiakaan. Aina täytyi tehdä jotain, naputella jotain, kääntyillä, kävellä ympyrää. Jos tilanne sattui olemaan sellainen että joku oli seurassani tyydyin käsieni rämpläämiseen ja hermostuneesti ympärilleni tujoittelemiseen. Katsoin intensiivisesti kännykkäni näyttöäni, taustakuvaani jona komeili kuva auringonlaskusta. Olin ottanut sen kuvan koulujenloppuna jolloin olin kavereideni kanssa metsän keskellä sijaitsevalla rannalla. Makasin ruohikolla ja otin vahingossa kuvan kun oli tarkoitus asettaa vain näppäinlukko päälle. Kuvasta tuli kuitenkin vahingossa kaunis. Taivas värjäytyi violetista oranssiin ja keskellä kaverini musta silhuettikäsi kurotteli kohti pilviä. Ajatuksenvirtani pysähtyi kun aloin kuulemaan lähestyviä askeleita vasemmalta puoleltani. Nostin hitaasi pääni ja käännyin katsomaan. "Moro." sanoi Clarissa joka oli lähempänä kuin olin osannut odottaa. Menin jälleen hetkeksi aivan lukkoon. "H-hei" takertelin. Clarissa käveli edestäni ja istuutui penkille viereeni. Hetki kului kiusallisessa hiljaisuudessa. Kuuntelimme kuinka koski pauhasi ja katselimme miehen kulkevan koiransa kanssa edestämme. En yhtään tiennyt mitä sanoa tai mistä aloittaa. En voinut vain kertoa kuinka paljon häntä ihailin, enkä halunnut tuputtaa itseäni hänelle kertomalla heti kaikkea itsestäni. "Kiva kun pyysit ulos. Kotona on niin tukehduttava ilmapiiri." Clarissa rikkoi hiljaisuuden. "Joo..." Minä vastasin ja jatkoin kömpelösti "Asutsä yksin?" "En kun äitini ja isäni kanssa omakotitalossa." Clarissa vastasi, kaivoi taskustaan savukkeen ja sytytti sen. Tujotin täristen maahan ja mutisin "Minä asun yksin." Clarissa käänsi katseensa minuun ja puhalsi vahingossa kaikki savut päälleni. "Hei sehän kiva, voin joskus tulla käymään sun luona." Hämmennyin Clarissan sanoista. Hän siis piti minua siedettävänä kerran kun oli valmis näkemään minua vielä jatkossakin. "Tule!" huudahdin ehkä hieman liian kovaa. Clarissa näytti pelästyvän normaalista hiljaisesta puheäänstäni poikkeavaa huudahdusta. Sitten hän alkoi nauramaan ja sanoi "Niin tulenkin." Hänen naurunsa oli mukava, se sai minutkin tuntemaan oloni rennoksi ja iloiseksi. Clarissa nousi ylös ja ehdotti "Kuule haluutsä jotain? Tossa vieressä on jätskikiska, mä voin tarjoo" "Ei sun tarvi..." Vaikeroin nolosti. Tunsin aina oloni epämukavaksi kun joku tuhlasi rahojaan minuun, mielestäni en ollut sen arvoinen. "Äläs ny, kyl mulla on tarpeeks rahaa. Tuu kattoo mitä sä haluut." Clarissa kääntyi ja lähti kävelemään kohti ylämäen päällä olevaa kävelytietä jossa kioski sijaitsi. Juoksin hänen peräänsä ja jäin roikkumaan arasti hänen taaksensa. Kioskin eteen päästyämme Clarissa kysyi minulta "Mitä sä otat?" Tutkailin kioskin seinässä olevaa listaa ja sanoin "Mango-melooni" vaikka en edelleenkää pitänyt ajatuksesta että Clarissa ostaisi minulle jäätelön, irtojäätelöiden hintakin kun oli taas noussut viime kesästä pilviin saakka. "Selvä. Yksi pallo mango-meloonia ja toinen jäätelö yhdellä pallolla lakritsaa." Clarissa huikkasi jäätelökioskin nuorelle myyjälle joka oletettavasti oli kioskilla kesätöissä. Myyjä väänteli pallot jäätelökauhallaan, samalla kun Clarissa tonki kukkaroaan. Myyjä ojensi jäätelöt meille vohveleissa ja Clarissa taas ojensi rahansa myyjälle. Kävelimme takaisin alamäkeä pitkin puistoon ja päätimme jäädä viileään varjoon nurmikolle puun alle. Ilma oli niin kuumaa että jäätelöni alkoi heti sulamaan. Keltaiset sulat vanat valuivat kämmenselälleni ja sormieni väliin. Kun vaihdoin jäätelön vasempaan käteeni pyyhkiäkseni oikeaa nolosti nurmikkoon tahmaantui myös toinen käteni jäätelön kosteasta vohvelista. Häpeäkseni huomasin Clarissan tuijottavan minua aurinkolasiensa takaa. Hän kaivoi kangaskassiaan ja ojensi minulle servetin lempeästi hymyillen. Tunsin oloni vähän kiusalliseksi mutta samalla tyytyväiseksi. Pyyhkäisin käteni että suuni servettiin ja heitin sen laukkuni pohjalle. En tykännyt heittää roskia luontoon ja laiskasti koin että roskis olisi ollut liian kaukana, että olisin jaksanut nousta ja kävellä sen luokse. "Tykkäätkö kesästä?" Kysyin Clarissalta yrittäen rakentaa keskustelua. "Kesä... Onhan se ihan kiva vuodenaika mutta silloin joudun olemaan aivan liikaa kotona. Muina vuodenaikoina voi sentään viettää puolet päivästä koululla." Katsoin Clarissaa huolestuneesti. Clarissa selvästi huomasi huolestuneen ilmeen kasvoillani ja jatkoi lausettaan nauraen "...eikä kesällä voi käyttää villapaitoja." Hymyilin heiveröisesti ja käänsin katseeni kohti edessä etenevää koskea ja sillä hetkellä ymmärsin että minä en todellakaan tuntenut Clarissaa. Minulla ei ollut hajuakaan millaiset aavet häntä jahtasivat taikka mistä asioista hän piti. En itseasiassa tiennyt edes hänen tarkkaa ikäänsä taikka sukunimeään. Minua hävetti se kuinka obsessoituneesti häntä olin ajatellut tuntematta häntä ollenkaan. "Entä sä Henna? Tykkääksä kesästä?" Clarissa kysyi minulta kohteliaasti. Käänsin katseeni takaisin häneen posket yhä häpeästä punottaen. "Onhan kesä ihan kiva vuodenaika mutta koen kesäisin oloni vähän yksinäiseki." Pystyin erottamaan Clarissan tummien pyöreiden aurinkolasien takaa säälivän katseen. "...mutta kesä on ainut vuoden aika jolloin en palele." Hymyilin. Clarissa naurahti ja vastasi "Tyttö kuule hei, niin paljon kuin sä tarvitset seuraa niin mulla on aikaa." Sydämmessäni tykähti ja silmäni kiiluivat onnellisina. Onni mykisti minut. Katsoin Clarissaa ja nyökkäsin syvään huulillani levein hymy mitä olin koskaan eläessäni hymyillyt. Clarissa nosti kätensä, silitti sillä hiuksiani ja laski sen takaisin ruohikolle. Olin varma että nyt meistä tulisi ystäviä.

Kohti tähtiä osa 4.

Olin kuin noiduttu. En pystynyt ajattelemaan muuta kuin Clarissaa. Nyt minulla oli hänen numeronsa mutta en tiennyt mitä tehdä sillä. Bileiden jälkeisenä päivänä lähetin Clarissalle yhden tekstiviestin joka meni kutakuinkin näin "Hei! Tässä Henna, se tyttö jolle annoit eilen numerosi. Ajattelin antaa näin oman numeroni sinulle jos vaikka haluat soitella." Clarissa ei kuitenkaan vastannut, mikä sai minut tuntemaan itseni todella tyhmäksi. Aloin miettimään jos minussa oli jotain vikaa ja mitä se olisi voinut olla. Olinko liian ruma tai lihava? Tylsä kenties? Todennäköisimmin olin vain liian tunkeileva ja Clarissa oli säikähtänyt sitä. Hädintuskin puhuimme bileissä ja silti vaadin hänen numeroaan. Ei ihme jos hän olin säikähtänyt, olisin varmaan minäkin. Tunsin oloni tyhjäksi ja yhden kesäisen viikon lojuin vain kotonani pää pilvissä. En poistunut asunnostani kuin vain pari kertaa kauppaan ja muutaman kerran kävelylle lähellä sijaitsevalle hautuumaalle. Suurinosa ajastani kului kuitenkin tuijottaen tv-sarjoja. Tuotantokausi meni helposi parissa päivässä. Kukaan kavereistani ei pyytänyt minua sinä viikona mihinkään. Sofia oli kai mökillä ja Jack oli liian kiireinen muiden kavereittensa kanssa. En tuntenut Jackin kavereita vaikka suurinosa heistä kävi samaa koulua kanssamme. Pidin heitä vähän pelottavina enkä halunnut olla tunkeileva. Lojuin sängylläni ja katselin huoneeni valkoista kattoa. Se oli varmasti kesän kuumin viikko. Vaikka pidin kaikki asunnon ikkunat apposellaan oli minulla silti kuuma. Hiki valui pisaroina pitkin luonnostaan kalpeaa ihoani. Toisinaan hain pakastimesta jäänpaloja joita puristin käsissäni niin pitkään kunnes ne sulivat. Aluksi kylmyys tuntui polttelevalta mutta kun jää suli oli hetkenaikaa mukavan viileä olo. Puristin käteni vastan poskiani, se tuntui mukavalta. Kun viikko oli kulunut saapui kännykkääni viimein yksi uusi viesti. Kun katsoin puhelintani yöpöydälläni hohti sen näytöltä Clarissan nimi mikä sai minut säikähtämään. Avasin viestin hitaasti osaamatta yhtään odottaa mitä siinä lukisi. Luin viestin ääneen "Kiva, kiitos numerostasi. Anteeksi että vastaus tuli näin myöhään. Hukkasin puhelimeni ja löysin sen vasta." Viestin loppuun oltiin lisätty pieni keltainen hymynaama. Luin viestin yhä uudelleen ja uudelleen vakuutaakseni itseni siitä että siinä todella luki niin kuin luki. Huokaisin helpottuneesti ja päätin kerätä rohkeuteni vastatakseni viestiin samointein. "Ei se mitään, sellaista sattuu. Mietin että jos sulla ei oo huomenna mitään tekemistä niin jos haluat voisit tulla mun kanssa koskipuistoon." Varmistin etten vaikuttani viestissäni liian isolta idiootilta ja päätin sitten lähettää sen enne kuin alkaisin katua, tulisin toisiin aatoksiin ja lopulta pilaisin itse mahdollisuuteni lähestyä Clarissaa. Painoin nappia ja viesti lähti liikkeelle. Tällä kertaa minun ei tarvinut odottaa vastausta kuin viisi minuuttia mutta silti se tuntui ikuisuudelta. Hypin suorastaan pitkin huoneeni seiniä ja purin huultani. Kun viestiääni jälkeen kilahti puhelimestani avasin viestin niin nopeasti kuin pystyin. "Käyhän se, vaikka jo tänään. Minulla ei ole mitään tekemistä." Aurinkolasihymiö. Ennen kuin ehdimme edes sopimaan mitään sen tarkemmin tapaamisestamme nappasin hupparini naulakosta, heitin kengät jalkaani ja lähdin laukku olalla ja kännykkä kädessä juoksemaan kohti koskipuistoa. Olin täynnä elämää.

Sallin

Istun pimeässä huoneessani, jossa tabletin näyttö hohtaa kasvoilleni. Mieleni vaeltelee ja jälleen löydän itseni pohdiskelemasta omaa saamattomuuttani ja asioita jotka pitävät minua hereillä, niitäkin joihin en itse voi vaikuttaa. Olen onnellinen ihminen jolla on avoin katse tulevaisuuteen. Niin moni on niin usein erehtynyt kuvittelemaan että mun elämä ois sen takia huoletonta. Mä vaan porskutan, vähät välitän muista ja mun ei tarvi tehdä mitään itse minkään eteen. Myönnän että olen päässyt useissa asioissa helpolla ja olen siitä kiitollinen. En valita, en tykkää valittaa. Eilen kuitenkin en ahdistukseltani saanut unta. Pyörin sängyssäni ja ajatukset kasaantuivat jälleen valtaviksi painaviksi kasoiksi sydämmelleni. Tunsin itseni arvottomaksi ja ymmärsin kuinka vähän todellisuudessa itseeni luotan, kuinka en saavuta onnistumisen tunteita, millainen taakka olen ihmisille ympärilläni ja miten paljon parempi ihminen voisin olla. Päädyn usein ihmisten hyväksikäytettäväksi, enkä voi olla tietyille ihmisille välttämättä koskaan todellinen itseni vaikka kuinka sitäbhaluisinkin. Päätäni särki ja väsyneenä sekä nälkäisenä saatoin itkeäkin. Sanoin ääneen "Mun on paha olla." Niin harvoin sen itselleni sallin, koska eihän mulla voi olla paha olla. Muillahan on pahempi?
 Tuntuu siltä että jälleen epäonnistun vain kaikessa mitä teen. Viimeaikoina olen alkanut miettimään jospa mulla on ihan oikeasti joku ongelma. En pysty keskittymään asioihiin mitkä mun pitäisi tehdä, mun mieleni vaeltelee ja unohtelen helposti asiota. Olen jatkuva alisuoriutuja, eikä mun kärsivällisyys vaan riitää asioihin ellei ne mua todella kiinnosta. Olen virkeimmilläni silloin kun ihmiset menevät normaalisti nukkumaan ja aamusin en pääse ylös sängystä, se tuntuu ylivoimaisen hankalalta. Näin on aina ollut, niin pitkään kuin muistan. Oonko mä vaan todellakin niin huono laiska  paska? Onko nää muka "lukihäiriön" oireita? Voisko mulla oikeesti olla joku keskittyimishäiriö? Oli miten oli niin mitä mä muka haluan? Diagnoosin? Mitä mä sillä edes tekisin, mitä se mua auttaisi? En mä tunnu pääsevän tästä mihinkään. Tässä mä jumitan mutta lupaan taas yrittää parhaani.

Kohti tähtiä osa 3.

Seisoin kadulla, oven edessä missä olin aamulla tavannut Siirin. Kello lähenteli seitsemää ja minä tärisin kuin hullu. Kävin päässäni läpi jokikisen skenaarion. Ehkä Siiri ei ollutkaan tulossa hakemaan minua, ehkä hän oli unohtanut minut tai mitään bileitä ei olisikaan. Ja jos Siiri oli kuitenkin tulossa, minulla olisi ollut vielä aikaa karata, juosta pois. Niin paljon minua jännitti että olisin ollut valmis luovuttamaan ja katoamaan paikalta minä hetkenä hyvänsä. Sitä en kuitenkaan ehtinyt tekemään kun  Siirin jo avasi kerrostalon ison raskaan puuoven jonka lasi-ikkunasta näin hänen hohtavat hiukset, jotka hän oli nostanut kiinni ylös ja peittänyt päälakensa lippalakilla. "Moro, ootkin ajoissa." Siiri totesi viittoen käsillään minua tulemaan sisään. Jännitys oli liimanut tärisevät hampaani yhteen ja sain juuri ja juuri änkytettyä vastaukseksi "Joo." Kiipesin kiviset askelmat ylös ovelle ja astuessani Siirin ohitse ovesta sisälle hän taputti yläselkääni. Kylmätväreet nousivat selkääni pitkin ja päästin suustani sihisevän äänen, niin hiljaisen että Siiri ei sitä pystynyt kuulemaan. Käännyimme rappukäytävään ja kapusimme kerroksia ylös. Siiri käveli edessäni ja minä pari askelmaa alempana. Siirin asunto sijaitsi kuudennessa kerroksessa. Kavuttuamme kaikki kerrokset ylös perille asti näin edessämme pienen hissin. Hengästyneenä pohdin ääneen miksemme olleet käyttäneet hissiä. "Ai sori, en tullu ajatelleeks. Hissi on vanha ja ite tykkään että on mukava saada vähän hyötyliikuntaa." Siiri pahoitteli. Hymyilin Siirille nyökytellen päätäni, samalla katselin Siirin ohuita jalkoja sekä käsivarsia. Vaikka tyttö näytti koostuvan pelkästä luusta ja nahasta, taisi hänen ihonsa alla piileä lihaksiakin. Siiri työnsi avaimensa oven avainlukkoon ja käänsi sitä niin että kuului naksahdus ja ovi aukesi. Avatessaan oven ammolleen sisällä oleva musiikki kajahti käytävään. Tietokoneella tehty musiikkia löysi tiensä korviini ja silloin ymmärsin että asunnossa oli jo ihmisiä ja minun tuli astua sinne heidän joukkoonsa. Siiri oli jo kadonnut asunnon syövereihin. Minä tulin arasti perässä. Suljin oven ja jätin ballerina-kenkäni eteiseen. Tunsin karvaisen maton paljaiden jalkojeni alla. Astelin hitaasti syvemmälle asuntoon ja ymmärsin että paikalla ei ollut niin montaa ihmistä kuin olin kuvitellut, ehkä kuusi ja nekin kaikki näyttivät vähäiseltä touhutessaan juttuja eri huoneissa. Jotku istuivat olohuoneen lattialla säätämässä kaijuttimia ja kinastellessaan siitä mitä musiikkia kuunneltaisiin. Siiri ja joku tyttö seisoivat keittiönpöydän äärellä sekoittamassa vahvaa boolia. Käännyin katsomaan suoraan eteeni. Parvekkeen ovi oli auki. Siellä seisoi seitsemäs. En voinut uskoa silmiäni. Sydämmeni tuntui pysähtyneen hetkeksi paikoilleen minkä jälkeen se löi tiheämpää kuin se oli ehkä koskaan siihen mennessä lyönyt. Ennen kuin ehdin huomatakaan olin jo kävellyt parvekkeelle. Jalkojeni alla lämmin parkettilattia vaihtui parvekkeen viileäksi betonilattiaksi. Tupakan savu lennähti naamalleni. "Hei." minä sanoin, tietämättäni mihin olin ryhtymässä. Brunette tyttö, se sama brunette jonka olin nähnyt pari päivää sitten rautatieasemalla kääntyi minua kohti. Hän laski pyöreitä aurinkolasejaan nähdäkseen minut paremmin. Tunsin itseni paljaaksi. Seisoin siinä ja hän selvästi tutkiskeli minua katseellaan. "No moro." Hän sanoi lopulta ystävällisesti. Oloni helpottui, huokaisin syvään ja käveli tytön vierelle kaiteen reunalle. Tyttö kaivoi taskustaan Pall mallin punaisen askin ja otti sieltä tupakan jonka hän nosti nenäni eteen. "Haluukko?" Hän kysyi. Minulla ei ollut tapana polttaa. Totta puhuakseni olin kokeillut tupakkaa vain pari kertaa aikaisemmin. En kuitenkaan halunnut kieltäytyä. Nyökkäsin tytölle. Salamana hän tunki tupakan suuhuni ja kaivoi toisesta taskustaan sytyttimen jolla hän sytytti tupakkani. Imaisin tupakkaa ja minua alkoi yskittää. Yritin kuitenkin yskiä huomaamattomasti. En halunnut vaikuttaa nololta tai mitään. Kumpikaan meistä ei sanonut sanaakaan. Poltin tupakkani varmasti ihan väärin. Välillä poskeen, välillä keuhkoon. Kesäinen tuuli kuitenkin kuljetti savun pois parvekkeelta ja oloni tuntui kevyemmältä mitä se oli hetki sitten tuntunut. "Oonko mä nähny sut jossain?" Tyttö kysyi ja kääntyi suuntaani. Menin sanattomaksi. En uskonut että olisi ollut mahdollista että tyttö olisi yhä muistanut minut rautatieasemalta. Olisinko todella voinut tehdä häneen vaikutuksen, edes pienen sellaisen. Olin juuri kysymässä että muisitko hän todella minut mutta sillä hetkellä Siiri astui parvekkeelle. "Ai Henna, ootkin saanu jo seuraa." Hän sanoi tyttyväisen oloisena, kädessään lime breezeri. "Hei Siiri, kuka tää on, oonko mä nähny tän aikasemmin?" Tyttö kysyi Siiriltä. Minulle tuli vähän inhottava olo. Tyttö olisi voinut kysyä sitä minulta itseltäni. "Tuskin oot nähny aikasemmin, tää on mun uus." Meni hetki ennen kuin ymmärsin mistä Siiri ja tyttö keskustelivat ja kun ymmärsin en ollut siltikään kärryillä siitä mitä tapahtui. Miten niin olin Siirin uusi? Uusi mikä? Tyttö naurahti, tumppasi tupakkansa parvekkeen pöydällä olevaan hillopurkkiin ja käveli vierelleni. Ennen kuin hän meni Siirin perässä takaisin sisälle taputti hän minua olalle ja sanoi "Pidä varasi." Jäin hölmistyneenä katsomaan kun tyttö käveli pois näkyvistäni. En ymmärtänyt yhtään mitä oli tapahtunut tai tuli tapahtumaan.
 Loppuillan minua suorastaan ärsytti. Tuntui siltä että Siiri oli pilannut minun tilaisuuteni tutustua brunetteen vaikken olisi saanut ajatella sillä tavalla, ei Siiri mitään pahaa ollut tarkoittanut. Istuin sohvalla ja litkin hiljaa muovimuista boolia. Katsoin telkkarissa pyörivää huonoa leffaa joka oltiin jätetty taustalle pyörimään. Ihmiset keskustelivat keskenään mutta en pystynyt sanomaan sanaakaan. He keskustelivat asioista joista en ymmärtänyt mitään, ihmis-suhteista joihin en ollut osallinen millään tapaa. Minusta tuntui että koko ilta oli jo pilalla ja olisin ollut valmis lähtemään. Olin kuitenkin niin kohtelias että en kehdannut vain lähteä pois paikalta. Istuin paikallani ja mitä enemmän alkoholia join sitä enemmän minua ärsytti. Siiri istui vieressäni ja yritti kai jotenkin saada minua mukaan. Toisinaan hän kietoi kätensä vyötärölleni ja nojasi minuun. Olin niin ajatuksissani että rehellisesti en edes huomannut sitä. Pelastukseni koitti puoli kymmenen aikoihin. Silloin brunette tyttö nousi sohvalta ja sanoi "Hei mä taidan alkaa tästä lähtee, isä oottaa jo mua kotiin." Nousin salamana ylös. En ollut sanonut mitään varmaan pariin tuntiin joten ääneni oli käheä "Sori, mäkin taidan mennä!" Kähisin. Siiri katsoi minua apeana ja kysyi "Nyt jo?" Nyökyttelin ja yritin kuulostaa niin empaattiselta itseäni kohtaan kuin pystyin. "Joo harmi. Lupasin yhdelle kaverille että veisin sille vielä tänään yhden jutun jonka lainasin." Se oli tietenkin valhe ja todella huono sellainen. Siiri kuitenkin söi valheeni ja saatteli minut ja bruneten eteiseen. "Noh, oli kiva kumminkin että kävit." Siiri sanoi vähän pahoillaan ja halasi minua. "Nähdään taas pian, okei?" Vastasin myötävästi vaikka en ollut vieläkään muodostanut päässäni kuvaa siitä mitä Siiristä tuli ajatella. Hän vaikutti vähän turhan innokkaalta. Siiri avasi meille oven, sanoi sitten heipat ja sulki oven kun olimme päässeet käytävään. Minä ja brunette olimme käytävässä kaksin. Astelimme rappusia alas yksi kerrallaan. Brunette edellä, minä ehkä yhden jäljessä. Askeleet kaikuivat tyhjässä rappukäytävässä ja siellä haisi siltä kuin vanhoissa kerrostaloissa yleensä haiseekin. Kun pääsimme ulos rakennuksesta kääntyi brunette juuri päinvastaiseen suuntaan johon minun piti lähteä. "Odota!" Huusin hänelle. Tyttö kääntyi takaisinpäin ja minua hävetti. "Niin, mä vaan mietin että jos voisin saada sun numeron?" Mitään parempaa kysyttävää en keksinyt ja tiesin että brunettekin piti sitä vähän hölmönä. Hän katsoi minua ilmeellä joka selvästi kysyi "Ootko tosissasi?" mutta sitä tyttö ei kuitenkaan sanonut vaan sen sijaan kylmän rauhalliesti hän vastasi "Mikäs siinä." Hän nappasi Nokian kännykän kädestäni ja tallensi numeronsa osoitekirjaani. Olin onnellinen. Nyt minulla oli yhdistävä tekijä, keino saada tyttö kiinni milloin vain, eri asia oli tietenkin se riittikö minulla rohkeutta siihen. "Moro, nähdään joskus." Brunette sanoi minulle, heilautti kättään ja lähti kävelemään poispäin. Minä jäin paikalleni seisomaan ja katsoin hänen kaikkonevaa selkää. Nostin hitaasti kädessäni olevan kännykän ja katsoin sen näyttöä. "Clarissa." Bruneten nimi oli Clarissa, se oli täydellinen nimi.

Kohti tähtiä osa 2.

Ilma ulkona tuntui kostealta ja lämpömittarinäytti lähentelevän 30 celsiusta. Oli tulossa kuuma päivä. Astuessani ulko-ovesta ulos tunsin jännitettä, ihan niin kuin ennen ukkosta. Taivaalla ei kuitenkaan näkynyt toistaiseksi ainuttakaan pilveä. Päälläni oli ohut värikäs kesämekko joka liehui kauniisti kevyen tuulen puhaltaessa. Kävelin pitkää suoraa tietää ja pystyin tuntemaan asfaltin lämmön jalkapohjissani tennareiden lävitse. Askel askeleelta näin yhä pidemmälle avautuvalle tielle. Pian aloin hahmottamaan edessäpäin kyykkivää hahmoa. Vaikka olin vielä kaukana silmääni pisti hänen pitkät hehkuvan oranssit hiukset. Mitä lähemmäksi kävelin pystyin hahmottamaan hänet erittäin laihaksi tytöksi. Hän oli niin laiha etten ollut varma oliko se enää kaunista. Hänen jalkansa näyttivät suorastaan luisevilta ja hänen niskastaan hiuksiensa alta paljastui pinnassa oleva selkäranka. Olin jo hyvin lähellä tyttöä ja pian ohitin hänet. Sillä hetkellä katsoin häntä kyykkimässä maassa ja näin hänen polvestaan vuotavan verta. Koin etten vain voinut kävellä hänen ohitseen vaan pysähdyin tämän vierelle. Tyttö nosti hitaasti päänsä ylös ja käänsi katseensa kohti minua. Hänellä oli pienin nenä mitä olin koskaan nähnyt, silti hänen silmänsä ripsineen olivat isot ja kauniit sekä hänen huulensa täyteläiset. Hetken hahmotettuani tilannetta älysin tytön edelleen tuijottavan minua, ehkä hieman kiusaantuneena. "Anteeksi, oletko kunnossa?" kysyin tytöltä niin kuin minulla oli heti aluksi tarkoitus. Tyttö käänsi katseensa takaisin maahan ja vastasti "Olen kunnossa, ei tässä hätää. Vähän noloa mutta kompastuin astuessani ovesta ulos ja sain ilmeisesti haavan polveeni." Katsoin hetken kun tyttö yritti tyrehdyttää vuotoa epätoivoisesti sormillaan, erittäin epähygieenisesti. Minua vähän inhotti enkä pystynyt katsomaan sitä touhua. Polvistuin  maahan itsekin kaivaakseni selkärepustani laastareita ja desinfiointi pyyhektiä. "Odota hetki, minulla pitäisi olla täällä jotain minkä pitäisi auttaa sinua" Pengoin reppuani ja löysin sieltä vain pinon valkopohjaisia dinosauruslaastareita. Ojensin muutaman lapsellisista laastareistani tytölle. "Kiitos" hän sanoi liimatessaan laastareita polveensa. Istuuduin hänen viereensä katsomaan tilanteen etenemistä. Tyttö liimasi viimeisenkin laastarin polveensa ja heitti sitten laastarista jääneet roskat reppunsa pohjalle. Hän käänsi katseensa takaisin minuun ja minusta alkoi tuntua siltä ettei minun olisi kuulunut olla enää siinä. "Hei kuule, näytät aika makeelta tyypiltä. Pidän tänään pienet bileet tässä ihan lähellä mun luona. Mietin jos haluisit tulla käymään." Punapää ehdotti. Hämmästyin. Tutustuin harvoin uusiin ihmisiin, eikä minulla ollut paljoa kavereita. Tilanne tuntui jokseenkin epätodelliselta. Ei sitä noin vain tutustuttu ihmisiin, ei ainakaan Suomessa. Emme olleet edes samassa koulussa, enkä tietänyt tytöstä mitään, en hänen ikää, taikka edes nimeä. "Tuota. Missä sinä asut?" kysyin punniten syitä kannattiko minun todella mennä hänen kutsunsa johdattelemana. Halusin oikeasti saada uusia kavereita mutta minua epäilytti. "Näissä kerrostaloissa, tässä rapussa. Olin juuri lähdössä ulos." tyttö vastasi. Tiesin että olin turhan sinisilmäinen, mutta halusin luottaa tähän tyttöön. Takertelin vastaukseni ulos suustani "Kai se sopii, ei minulla ole muutakaan tekemistä tälle päivälle." "Hei kiva! Nähdään tässä vaikka seitsemältä." Sen sanottuaan tyttö nousi reippaasti ylös ja kääntyi pois päin aikeissa lähteä. "Oota, mikä sun nimi on?" huusin hänen peräänsä. Edes nimen halusin tietää. "Sano mua Siiriks. Mikä sun nimi on?" Siiri oli viattoman kuuloinen nimi, sellaisen ihmisen nimi joka tuskin voisi tehdä pahaa. "Henna, mun nimi on Henna." Vastasin puolestani. Siiri hymyili minulle, kääntyi sitten poispäin ja jatkoi matkaansa. En ollut koskaan ennen tavannut yhtä itsevarman oloista ihmistä ja se tuntui vähän pelottavalta. Itse olin heikko ja huono saamaan suuni auki. Olin kuitenkin iloinen että törmäsin Siiriin. Siiri vaikutti myös ulkoisesti niin mielenkiintoiselta ihmiseltä että en voinut kuin vain odottaa jännityksellä iltaa. Siiri oli siro ja kaunis mutta ei yhtä kaunis kuin aijemmin kohtaamani mystinen brunette, jota en ollut vieläkään saanut pois mielestäni.

Kohti tähtiä osa 1.

Istuin rautatieaseman edustalla likaisella asfaltilla ja nojasin seinään. Oli kuuma kesäpäivä ja seurasin ohikulkevien ihmisten vilskettä. Olin aikaisin hereillä, tai no, kello oli jo 12 mutta minulle se oli saavutus. Nukuin yleensä pitkään ja väsyin helposti. Odotin kavereitani joiden oli tarkotus ilmestyä paikalle minuutilla millä hyvänsä. Auringonpaiste alkoi kuitenkin pikkuhiljaa polttamaan ihoani ja nousin ylös mennäkseni ostamaan rautatieasemalla sijaitsevasta kalliista pikkukaupasta pullollisen vettä itselleni. Noustessani ylös silmieni edestä käveli porukka tyttöjä. Tytöt nauroivat keskenään ja asettuivat seisomaan ja noijailemaan seinustalle jonka edessä seisoin. Silloin minä näin hänet ensimmäisen kerran. En edes nähnyt muita tyttöjä kuin vain hänet. Suoraan edessäni seisoi tyttö jollla oli pitkät ruskeat hiukset ja kun hän käänsi päänsä kohti rautatieaseman edessä sijaitsevaa risteystä näin hänen kasvonsa. Hänen kasvonsa olivat sirot, hänen kulmakarvansa olivat paksut ja hänen nenästään roikkui koru. En tiennyt miksi mutta tyttö oli mielestäni äärimmäisen kaunis. Jokseenkin nolona, epävarmana ja edes huomaamattani hivuttauduin pikkuhiljaa lähemmäksi häntä. Otin pieniä hitaita askelia ja sora kenkieni alla tirskui. Pian olin niin lähellä että nenäni saavutti hänen tuoksunsa. Hänen hiuksiinsa oli tarttunut vaniljaisen hoitoaineen ja kahvin tuoksu, kun taas hänen iholtaan huokui hyvän deodorantin haju. En ollut varma oliko se tarkoitettu tytöille vai pojille mutta se sopi hänelle. Siinä minä suljin silmäni. Toivoin vain hetken että pääsisin lähemmäksi häntä, että voisin koskettaa hänen kaunista sileää ihoaan. Kuulin sytyttimen äänen ja ilmaan pöllähti tupakan savua. Yleensä minua inhotti tupakan haju mutta kun näin tupakan lähestyvän tytön tummalla huulipunalla maalattuja huulia toivoin että minäkin saisin koskettaa niitä. Havahduin siihen että kaverini kävelivät kohti minua. "Henna, mitä sä siinä notkut?!" Jack huusi. Kaverini olivat pian ihan edessäni ja vieressäni seisova tyttö kavereineen joutuivat siirtymään. Jackin tullessa viereeni astuin askeleen taaksepäin ja selkäni osui vasten ruskeahiuksisen tytön olkaa. Tyttö kääntyi katsomaan minua. Läpi vihreiden pyöreiden aurinkolasiensa näin hänen pitkät ripset ja syvät silmät. "Ai sori." Hän sanoi naisellisen matalalla äänellään ja kääntyi nopeasti takaisin ystäviensä pariin. Seisoin siinä ihan nolona. Olisin halunnut sanoa jotain, olisin halunnut pyytää häneltä anteeksi, ellen jopa kysyä hänen nimeään. Kun kaverini ehdottivat että jatkaisimme matkaamme kaupan kautta Sofian luokse ymmärsin tilanteen. Minulle tuli likainen olo. Millainen ääliö himoitsee ja haistelee vierasta tyttö? En minä aikaisemmin ollut edes kokenut vetoa tyttöihin mutta tässä brunetessa oli jotain mikä huusi minua hänen luokseen. Vaikka minua hävetti niin paljon että puna varmasti erottui naamaltani, kävellessämme poispäin tyttöjoukosta minun teki vaan mieli pysähtyä ja juosta takaisin, ottaa tätä tuntematonta tyttöä kädestä kiinni ja pyytää häntä katsomaan minua. Mutta ei, minusta ei ollut siihen. Seurasin kavereitani pää pilvissä. Kävimme ostamassa kaupasta juotavaa ja vietimme sitten loppupäivän Sofialla. Päivä oli mukava mutta en muista siitä enää paljoa. Vielä illalla ryömiessäni viileän peiton alle pystyin haistamaan sen tytön tuoksun nenässäni.

Kummajaisten sirkuksesta

Viimeaikoina Aamukahvissa on ollut enemmän avautumistani kuin tarinoita. Öisin en ole ahdistukselta tai stressiltäni saanut unta joten olen tullut hiljaisempaan blogiini avaamaan pääkoppaani niin etteivät ajatukseni pyörisi enää päässäni ja pääsisin höyhensaarille. Inspiraatiotakaan ei ole ollut tarpeeks uuden tarinan aloittamiseksi taikka aikaisemmankaan jatkamiseksi. Viimeaikainen inspiraatio on kohdistunut enemmän kuvataiteen puolelle, vaatteiden tuunaamiseen taikka kaikenlaisten projektejen suunnitteluun. On kuitenkin yksi pidempi tarina jota olen kirjoittanu pari vuotta. Se on fantasiatarina tytöstä joka joutuu Kummajaisten sirkukseen. Tarinaa on koostunut jo yli 80 sivua (n.40 lehteä). En tiedä lopusta mutta jäljellä on ehkä vielä melkein puolet. Olen todella tykästynyt joihinkin hahmoistani ja koen että kyseessä on yksi harvoista tarinoistani joissa on hyvä juoni. Vaikka tarinassani on epäkohtansa ja takkuilunsa niin löytyy sieltä myös kohtia joista olen ylpeä ja koen että olen tavoittanut täydellisen kuvaelmani mielessäni läpikäydystä visiosta kyseisestä kohtauksesta. Tässä esimerkkiä:

"Chelsealla oli epätodellinen olo koska ei ollut nukkunut moneen päivään. Hetken uni ei paljoa auttanut, toi vain päänsäryn takaisin entistä voimakkaampana ja kun Chelsea alkoi virkoamaan oli Mathilden vieressä tajuttoman kuuma. Hän yritti nousta pois sängystä Mathilden yli siten ettei hän heräisi. Hiljaa hän käveli pienen keittiön lävitse, Mathilden sängynpäädyn kohdalta ovesta ulos. Ulkona oli kirkasta mutta pistävänkylmä, ehkä jopa kostea ilma. Chelsea päätti kävellä ympäriinsä tappaakseen aikaa. Hän lähti kävelemään jälleen kohti vessoja ja kun hän tiensä sinne löysi istui aidan päällä säkenöivässä valkoisuudessaan Albin. Albin oli kaunis, hän suorastaan hehkui. Kaukaa katsottuna hän näytti ihan enkeliltä. Chelsea päätti mennä pitämään seuraa Coylen kielloista huolimatta. Tällä hetkellä Coylen määräykset eivät voineet kiinnostaa häntä pätkääkään. Chelsea tunsi olevansa vapaa puhumaan Albinille, kunhan se ei itse Albinia häiritsisi. Chelsea lähestyi puuaitaa jonka päällä Albin istui. Aita oli itseasiassa hyvin lyhyt, melko merkityksetön pätkä mutta se oli korkea. "Varhain ylhäällä?" Chelsea kysyi Albinilta aidan juurella ja katsoi ylös nähdäkseen tämän kasvot mutta aurinko häikäisi liikaa. "Odotan kyyhkysiä" Albinin kaunis rauhoittava ääni kertoi. "Lintuja?" Chelsea kysyi hölmistyneenä. Albin katsoi Chelseaa ja jotenkin huolimatta auringon häikäisystä pystyi erottamaan Albinin lempeät kasvot. Albin nosti kätensä ja osoitti kohti nousevaa aurinkoa. Chelsea kääntyi katsomaan, hän nosti kätensä silmänsä yläpuolelle varjoksi mutta mitään ei näkynyt. Hetken päästä ne nousivat taivaalle. Linnut lensivät sekavana ryhmänä ja lähestyivät Chelseaa ja Albinia huimaa vauhtia. Ensimmäinen kyyhkynen laskeutui Albinin oikealle käsivarrelle, toinen vasemmalle olkapäälle ja kolmas pään päälle. Yksi istuutui aidalle ja loput jäivät ilmaan pyörimään. "Nouse tänne istumaan" Albin kehotti. Chelsea otti tiukan otteen aidasta ja muutamalla askelmalla hän pääsi aidan päälle istumaan. Albin sopi valkoisten lintujen joukkoon. Chelseaa alkoi hymyilyttää miettiessään kuinka linnut muistuttivatkaan Albinia, yhtä valkoisia ja puhtaita. Chelsea havahtui kun Albin ojensi tälle käsivartensa jolla kyyhkynen istui. Chelsea ojensi varovasti kätensä kohti kyyhkystä ja lintu hypähti kädelle itsestään. Albin kaivoi taskustaan pienen pussin joka oli täynnä leivänmuruja. Hän avasi sen ja heitti muruset korkealle ilmaan. Ne tippuivat alas hitaana sateena ja laskeutuivat pitkin poikin maahan. Kaikki kyyhkyset nousivat sillä hetkellä ilmaan. Siivet läpsyivät ympärillä ja hetken kaikki oli valkoista. Jostain siipien lomasta Chelsea näki Albinin. Albinin hymy oli lämmin, niin lämmin että hän olisi voinut sulaa siihen paikkaan. Kyyhkyset laskeutuivat maahan ja nokkivat ahneesti murusia maasta. Hetki oli täydellinen. Chelsea ei pystynyt irrottamaan katsettaan Albinista eikä tälläkään ollut nähtävästi aikomusta kääntää päätänsä. Siinä he istuivat. Aamuaurinko peitti heidät ja ilma ulkona alkoi lämmetä."

Hiottavaa ja kirjotettavaa on vielä paljon mutta kun jonain päivänä kun tarina on valmis niin ehkä julkaisen sen täällä tai jossain muualla.

Pettymyksestä nousuun

Avautumista aukoista opiskelussa ja itsekurin puutteesta.

"Vapaus ei tule ilman velvollisuuksia" minulle sanottiin. Se on tullut minulle selväksi  pettymyksien kautta. Olen pettynyt itseeni, ja he ovat pettyneitä minuun. Aina näissä tilanteissa yritän etsiä tekosyyn "Loma veti mun unirytmin vituilleen", "On ahdistanut kun on niin paljon koulutöitä rästissä", "Nämä videot on liian addiktoivia, en voi muuta kuin katsoa niitä." vaikka on helppo syyttää muita tekijöitä, kaikentakana on loppujen lopuksi minä. Kaivan itseitselleni kuoppaa josta täytyy kiivetä ylös ennen kuin on liian myöhäistä. Arvostan sitä mitä kaikkea olen saanut ja minun pitää olla sen arvoinen, todistaa että tästä kaikesta on hyötyä. Asiahan on vain niin että pidän itseäni täysin mitättömänä. En ole koskaan ollut hyvä koulussa. Kaverini ovat aina menneet asioissa edellä ja minun on ollut turha edes haaveilla samoista numeroista. Kyse ei kuitenkaan ole siitä että olisin syntynyt kyvyttömänä oppimaan vaan siitä että en tee töitä asioiden eteen. Kun ruokapöydässä kuuntelen kaverin saaneen seiskan kokeesta ja olevansa pettynyt itseensä mietin päässäni että tuostahan tulisi olla kiitollinen. No ei tulisi. Jos on oikeasti nähnyt vaivaa jonkin eteen sitä saa vaatia itseltään enemmän. Jos itse saisin kuvataiteesta kasin ja joku tulisi sanomaan "mutta kasihan on hyvä" kuristaisin hänet.
 Vaikka oppimis- ja työskentelytavoissani on vuosien aukko niin kunhan pääsen tällä viikolla syventämästäni kuopasta pois ryhdyn korjaamaan sitä. Vaikka töitä on paljon pitää muistaa että se on sen arvoista koska:
- Voin tuntea itseni arvokkaaksi ja onnistuneeksi.
- Muut eivät voi pettyä minuun.
- Stressi helpottaa ja voin saada unta sillä ei tarvitse itkeä yöllä typerien hoitamattomien asioiden takia
- Pääsen aina askeleen edemmäksi unelmia.
- Saan tehdä täällä sitä mitä tänne tulin tekemään.
- Saatuani kaiken kuntoon voin alkaa keskittymään myös muihin elämäntapa muutoksii esim. liikunnan ja ruokavalion kohdalla.
Siinä on ehkä muutama motivaattori minulle. Asiat joita tein ja jätin tekemättä ovat harmillisia mutta ne ovat jo tehty. Ei auta kuin tehdä jatkossa paremmin, tällä kertaa ihan oikeasti nyt kun tiedän kuinka paljon parempi oloni on jos en tekisi itselleni tällaista.

Rehellisesti

"I've been confused outta my mind lately

You think you're loving but I want to be free"

Olen oppinut tuntemaan itseäni paremmin.

Tiedän mikä helpottaa ahdistusta, edes vähän.

Tiedän miten saan itseni uneen.

Tiedän mihin pystyn ja mihin en.

Tiedän kuitenkin että yrittämättä ei saa jättää.

Tiedän että kun olen rehellinen itselleni ja muille kaikki sattuu vähemmän.

Tiedän mitä haluan ja mitä en.

 Kunhan opin elämään huijaamatta itseäni, ehkä jonain päivänä voin vielä olla ystäväni.

Hyvää yötä

Kello on puoli neljä. Istun pimeässä huoneessa ja pohdin sitä kuinka herätykseeni on enää 5 tuntia aikaa. Päässäni pyörii ajatuksia. Ajatuksia asioista jotka odottavat todennäköisesti vasta monien vuosien päässä, asioista jotka liittyvät toisten ihmisten tuntemuksiin joihinka en voi vaikuttaa. Olen vasta lapsi vaikka täysi-ikäisyys odottaa kynnyksen takana. En ole valmis enkä halukaan muutoksia sellaisissa asioissa jotka ovat aina olleet sillälailla kuin ne ovat. En myöskään halua olla pettymys. Tiedän että jotku asiat voivat olla hankali ymmärtää, sinullekin. Mutta minä olen minä, halua tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Jos jo kasvissyönti on niin hankala asia, vain vaihe jonka odotat menevän ohi, niin mitä minusta ajattelisitkaan jos tietäisit enemmän. Vaikka asioita kerrottaankin kuinka kepeällä ja avoimella sävyllä tahansa, ei se tee niistä yhtään sen kepeämpää. Olen lapsi, ja näiden asioiden suhteen tulen aina olemaan.
 Mielessäni huudan apua mutta en sano sitä ääneen. En koe että olen milloinkaan oikeutettu siihen hyvässä elämässäni. Jokapäivä kuulen ja näen kun lähimmäiseni taistelevat pahaa elämää vastaan, selviytyvät pahimmistakin koettelemuksista ja aina vain jaksavat jatkaa eteenpäin kuinka rikkinäisinä tahansa. Silti haluiaisin että joku sanoisi jotain mikä keventäisi oloani ja pelastaisi minut. Nämä ovat kuitenkin asioita joista voin selvitä vain yksin. Omin jaloinhan me täällä itsemme kannamme ja tälläaisista asioista selvitään. 
 En halua myöhästyä huomenna. Haluaisin kerrankin olla puhtaana, kauniina ja ajoissa, ilman että minua katsotaan pahalla. Ne ei ymmärrä etten voi itselleni mitään. Haluan nukkumaan ja toivon todella että nyt pystyn siihen. Hyvää yötä.

Kesä osa 2.

Matti oli mun exä. Se ei ihan ymmärtäny mua. Koko ero tais mennä siltä vähän ohi mut silti se oli siitä vieläkin ihan kauheen katkera. Eikä siitä erostakaan ollu ku vaan 4 vuotta, oltiin ihan kakaroita vielä silloin. Samapa se mulle oli, en tykänny enää Matista. Katselin edessäni istuvan Matin takaraivoa tuimana. Sen hiukset oli ällöt, ois saanu pestä ne ennen kuin lähti reissuun. Havahduin kun mun sylissä istuva Lotta puhui mulle "Ookko kunnosa Noora?" Olinhan mä kunnossa, ajatuksissani vain. "Joo oon, vähän on vaan kuuma" vastasin Lotalle ettei se kummastelis enempää mun käytöstä. "Apua anteeks, painanks mä liikaa?" Lotta kauhistui. "No et! Mitä ny pienes autos on seitsemän ihmistä,  ei ihme jos on kuuma" Sanoistani huolimatta Lotta jäi panikoimaan painostaan. Hän selitti kuinka pitäisi laihduttaa ja syötyään mökillä grillimakkaran hän turpoaa varmasti vielä pari lisäkiloa. Ei ois pitäny sanoo mitään. Lotta oli oikeesti tosi hoikka, se ei vaan ollu kovin itsevarma. Katsoin ulos ikkunasta hikoillen ja kuuntelin kun kaverit lauloi sitä Pmmp:n uusinta hittiä "Matkalaulua". Huristelimme jossain motarilla, kukaan ei ollut tarkemmin kertonut missä se mökki sijaitsi. Pysähdyttiin matkalla isolle Abc:lle. Jami parkkeeras auton tiukasti ainoalle tyhjälle parkkiruudulle jonka löysi. Sammutettuaan auton se sano "Pysykää te täällä, me käydään Matin kaa kaupassa." Sit Jami ja Matti astuivat ulos autosta ja jäätiin kattoo kun ne käveli kohti Abcia. "Äkkiä ovet auki!" Mira huusi. Avasimme ovet ja rynnimme ulos siitä hikipätsistä, kaikki paitsi Petteri joka mielummin jäi tekstaamaan kännykällään. "Aah kiitos mökkireissun jumalat! Happea!" Timo tokaisi, sytytti sitten röökin ja tunki sen suuhunsa. Siinä se raikas ilma sitten menikin. Tupakan savu leijaili mun naamalle, yritin kädelläni huitoa sitä pois. Kaivettuaan omat röökinsä käsilaukustaan tummahiuksinen Mira liittyi seuraan. "Hei kulti anna tulta" hän sanoi Timolle. Timo heitti sytkänsä Miralle. Pojan ilme ei hievahtanutkaan mutta Mira jäi hänen kainaloonsa. Timon käsi silitteli Miran kylkeä ja Miralla oli tyytyväinen ilme kasvoillaan. Oli siinäkin pari. Mira oli mua melkein pään lyhyempi, vähän tukevampi. Timo puolestaan oli Miraa pari päätä pidempi, hoikka mutta tosi lihaksikas. Toisinaan mietin miten he toimivat yhdessä mutta olihan se tavallaan söpöä.
 Jami ja Matti viipyivät Abcilla varmaan ikuisuuden. Kävelin ympäri parkkipaikkaa, potkin kiviä ja hypin paikoillani. Lopulta lysähdin auton viereen maahan istumaan ja huokaisin äänekkäästi. Katselin ohi kulkevia ihmisiä, perheitä matkalla sukulaisilleen ja mökeilleen. Lapsilla oli kädessä jätskiskan  jäätelöitä ja aikuiset työnsivät painavia kärryjä. He kehottivat lapsiaan varomaan parkkipaikalla liikkuvia autoja. Pian kuulin takaani äänen "No niin matka jatkuu! Auttakaas tunkee nää autoon." "Vihdoin!" huudahdin. Kääntyessäni ympäri näin Jamin työntävän täyttä ostoskärryä meitä kohti. Kärryssä vessapaperia ja ainakin viisi täyttä kauppakassia ja voin rehellisesti sanoa että viisikymmentäprosenttia tais olla makkaraa ja muuta grillattavaa. "Kuinka paljon te kuvittelette et me syödään?" Lotta kiivahti. "Meillä ei oo muuta kuin aikaa." Jami sanoi tyynesti ja avasi takakontin. Kaikki hiljenivät, luultavasti miettiäkseen kuinka kauan todella aijoimme viipyä mökillä. Aloimme survomaan kasseja konttiin mutta tiukkaa teki. Maahan putoili sipsipusseja ja keksipaketteja. Keräilin niitä maasta minkä kerkesin ja heitin ne lopuksi kaikkien tavaroiden päälle, kunhan Petteri oli laskenut viimeisen kassin konttiin. Kontin luukku meni kiinni, piti vain vähän survoa.
 Matka kohti mökkiä sai vihdoin jatkua, oli aivan yhtä ahdasta ja kuuma kuin aikaisemminkin. Katselin ohi viihottavia kuusimetsiä ja niiden takaa pilkottavia järvimaisemia. Olen varma että nukahdin jossain vaiheessa. Tunsin kuinka kuljimme alamäkeä ja sitten taas ylämäkeä, kivet ja oksat narskuivat renkaiden alla. Ensin ajoimme suooraan ja suoraan, kunnes tunsin loputtomia kierteitä ja kaarteita. Unenrajamailla kuvittelin olevani Särkänniemessä. Olin kadottanut ajantajuni täysin. Tiesin että liikuimme mutta olin jossain muualla. Auringon heittäessään sääteen silmääni havahduin. Ensin en nähnyt mitään, kirkas valo sokaisi minua. Kun sain silmäni viimein avattua näin kuinka ajoimme pienellä metsäpolulla jonka perällä avautui piha. Puinen mökki, leikkimökki, terassi, ulkohuussi ja sauna. Lähestyessämme pihaa näin sen perällä aukeavan ison sinisen järven. Vauhti hidastui ja hidastui ja lopulta pysäköimme auton metsätien päätyyn. "Tässä sitä ollaan, tässä se mökki nyt on." Jami sanoi ja hymyili vinhasti. Mikä sitäkin vaivas? Aina sama omahyväisen mystinen hymy naamalla. Avasimme ovet ja hyppäsimme ulos autosta. Pystyin haistamaan metsän, järven, mökin ja hyttyset. Vedin syvään henkeä, seison hetken paikallani katse kohti mökkiä. Takakontin avautuessa nappasimme tyttöjen kaa laukkumme niin nopeesti kuin pystyimme ja lähdimme juoksemaan kohti mökkiä. "Mitäs te nytten? Auttakaa näiden kamojen kantamisessa!" Timo huusi peräämme. "Jätkien hommia!" Mira huusi takaisin. Heitin laukkuni terassille ja ampaisin ovelle. Vedettyäni ovenkahvasta älysin oven olevan lukossa. Niimpä tietenkin. "Malttia." Jami sanoi ja käveli ovelle avain kourassaan. Kannoimme tavaramme sisälle ja Jami kertoi meille missä me voitaisiin nukkua. Mökissä oli vain yksi kerros mutta siellä oli monta huonetta. Saunallakin oli kuulemma yksi vierassänky. Mira varasi heti itselleen ja Timolle huoneen jossa oli parisänky. Minä ja Lotta menimme huoneeseen jossa oli yksi kapea sänky ja patja. Otin kohteliaana patjan vaikka Lotta sanoi voivansa nukkua siinä. Ei se ois oikeesti halunnu, se aatteli aina vaan muiden parasta. Huoneet jaettuamme emme malttaneet tutkia mökkiä sen enempää vaan vaihdoimme heti bikinit päälle ja ampaisimme ulos. Vastaan käveli Matti, Petteri ja Timo. Kumpa olisin voinut tallentaa heidän ilmeensä kun he näkivät meidät bikineissämme.

Kesä osa 1.

"Matti!! Mattiii!!" mutsi karjui ja juoksi rappuset yläkerrasta alas mun perään. "Mihinkäs sitä herra on nyt lähdössä?" se seisoi mun takana kädet puuskassa. Sillä oli päällä vaan aamutakki ja sen hiukset oli sekavalla nutturalla. "Mä lähen Tampereelle ja sähän et voi mua estää!" tiuskaisin, halusin sen pois pörräämästä mun ympäriltä. "Vai Tampereelle? Mitä sinä Tampereella? Milloinkas ajattelit tulla takaisin?" se vinku. Nakkasin ison repun lattialta harteilleni ja ampaisin ovesta ulos samalla kun huusin "sit kun kesä on ohi!". "Matti!" mutsi jäi perääni huutamaan mutta mä juoksin Lempäälän rautatieasemalle niin lujaa kuin jalkani sallivat. Oli kesä. Se oli paras kesä, sinä kesänä täytin 18. Meillä oli hurjii suunnitelmii Jamin kanssa. Oltiin aateltu et lähettäis niiden mökille ja oltais siellä ihan omissa oloissamme. Varattais ihan vitusti viinaa ja bissee ja otettais muutama Jamin frendi messiin. Se puhui Petteristä, sen mä tunsinkin. Petterin lisäks se oli luvannu muutamalle niiden luokkalaiselle likalle et ne pääsis mukaan, tää oli eka kerta kun näkisin ne.
 Hikoilin täydessä lähijunassa. Onneksi Lempäälästä junalla Tampereelle ei mennyt kuin vain 11 minuuttia. En silti meinannut pyysyy housuissani. Jami oli luvannut tulla vastaan asemalle, sillä oli jo oma auto. "Seuraavaksi Tampere" tuttu naisääni kuulutti matkustajille. Pian näin jo Jamin seisomassa laiturilla. Sillä oli joku takki päällä vaikka ulkona oli kuuma kuin helvetissä. Kai se yritti näyttää uskottavalta. Sillä oli lyhyet mustat hiukset ja aurinkolasit. Hypätessäni ulos junasta Jami käveli mua kohti ja läimäisi mua harteelle, anto selassen jätkähalin, tiedäkkö? Ettei näyttäis liian homolta. "Mitä jätkä?" se sano mulle enkä mä mitenkään voinu peittää mun innostusta. Hymyilin niin leveesti että Jami varmasti näki jopa mun juuripuhjenneet viisaudenhampaat. "Mitäs tässä. Mis se sun autos on?" "Tuolla se parkissa könöttää, mistään ei saanu ilmaiseks paikkaa" Jami sanoi ja suuntasi katseensa rautatieaseman parkkipaikalle. "Lähetääks menee? Pitää poimii keskustorilta porukkaa messiin" Jami heitti polttamansa tupakkansa jämät maahan ja sit me lähettiin kävelee sen autolle. Silloin näin Jamin auton ensimmäistä kertaa. Se oli vihree. Häpeäkseni täytyy myöntää etten silloin tiennyt yhtään mitään autoista tai automerkeistä, toisin kuin kaverini. Ainut miten Jamin autoa osaisn kuvailla on "perus ensimmäinen auto". Sen takakontti narisi kun Jami avas sen, eikä se ollut järin suuri. "Katos tänne." Näin takakontissa mielettömät määrät alkoholia ja Jamin rinkan joka mitä luultavammin oli täynnä pyyhkeitä, vilttejä ja mitä nyt mökillä yleensä tarvitaan. "Grillataaks me?" kysyin. "Totta hitossa, käydään kaupassa ennen kuin lähetään. Mökiltä kestää jonkinaikaa ajaa lähimpään kauppaan." Nyökkäsin ja hyppäsin kyytiin etupenkille. Sit me kurvattiin pois parkkipaikalta ja ajettiin Hämeenkadun mukulakiville. Kattelin tiellä käveleviä ihmisiä. Tytöillä oli niin lyhyitä shortseja että taisin nähä niiden alkkarit. Ajoimme sillalla, ylitimme Tammerkosken. Keskustorin laidalla näin yhteen kokoontunen lössin jossa kaikilla oli reput mukana. "Tossako ne on?" kysyin Jamilta. Se hymyili. "Niitä on ihan liikaa, ei ne mahu autoon..." minä hermostuin. Kaahasimme bussipysäkille ja sit se lössi alko lähestyä meitä. Petteri tuli nojaa mun ikkunaan "Mites menee? Hypätäänkö kaikki taakse vaan?" "Joo, survokaa eka reput takakonttiin" Jami vastasi. Katsoin takapenkille ja näin kun porukkaa alkoi tunkeutua autoon. Paljaita reisiä, paljon paljaita reisiä ja yhet likaiset farkut. Neljä tyttöä, yks jätkä ja Petteri. Osa joutui istumaan sylikkäin, enkä pystynyt hahmottamaan tyttöjen kasvoja. Pian kuulin tutun äänen "Hei Matti." Se oli naisellinen, seksikäs ja suoraan sanottuna kiero ääni. Olin varma kenelle se ääni kuului. Toisen tytön takaa näin pilkistävän pään. Se kikkarahiuksinen brunette, pyöreineen kasvoineen ja pisamineen oli mun exä. "Et oo tosissas!?" huusin Jamille. Jami loi kasvoilleen virneen ja kaasutti pois bussipysäkiltä. Kuulin kuinka auto hurisi ja mukulakivet runnoivat auton pohjaa. Takapenkiltä kuului päätöntä hölinää, minä hikoilin ja vieressäni istuva Jami huusi "Tästä se kesä alkaa!"